Antinoos

Kaikillahan meillä on tarinamme

Meillä kaikillahan on tarinamme. Joidenkin tarina on leppoisa, hauskakin. Sen kanssa, tai sitä, on oikein mukava elää. Toisten tarinat kuvaavat yhtä helvettiä, pahuutta, esimerkiksi raakaa väkivaltaa. Sellaisten tarinoiden kanssa on vaikea elää. Ratkaisu voi lopulta olla itsemurha. Tai sitten sitä tulee tosi kovaksi ja saatanan vihaiseksi. Ja siirtää kostoksi sitä pahuutta muille. Kolmas vaihtoehto on, ettei anna tarinan hetkauttaa mielenrauhaa suuntaan tai toiseen. Eloaan jatkaa sen luonnonlain mukaan, että hengissä pitää selvitä vaikka hampaat irveessä, mieluiten naurun irveessä.

Minun tarinassani on paljon pahuutta, mutta kyllä paljon hyvyyttäkin. Selviämiskeinoni on ollut lähinnä tuon kolmannen tapainen. Porskutan naureskellen ja soudan isolla kalullani mahdollisimman usein ja syvällä erinäisissä perseissä. Mistähän aloittaisin tarinani? Lyhyesti: minun ensimmäinen homoseksuaalinen kokemukseni tapahtui, kun olin yhdeksän vuotta, ja äiti ampui isäni, kun olin kymmenen. Nuo kaksi asiaa eivät kyllä mitenkään liittyneet toisiinsa.

Aloitan isästäni, että pääsemme hänestä eroon. Hän oli kapiainen armeijassa, kapteeni. Hyvin arvostettu ammattisotilas töissä. Täysi hirviö kotona. Isän lisäksi perheeseen kuului äiti, minä Perttu ja kaksi vuotta nuorempi veljeni Arttu. Isä pieksi meitä kaikkia kaiken aikaa. Aina sai jännittää, koska tulee taas nyrkistä. Hän hakkasi meitä aina selvin päin. Ei voinut vedota humalaan. Se oli siis puhdasta sadismia, psykopaatin sadismia. Artun ja minun vartalot olivat jatkuvasti mustelmilla, paikoissa jotka jäivät vaatteiden alle. Äidillä oli naamakin ruhjeilla, silmä mustana, poski turvoksissa tai huuli halki. Kenellekään ei voinut kertoa, pakoon ei voinut lähteä, koska isä uhkasi tulla perässä ja tappaa meidät kaikki. Niin ja kukaan ei saanut käydä meillä.

Sitten taas kerran isä hakkasi aivan hulluna äitiä. Veri vain lensi. Yritimme Artun kanssa mennä väliin. Isä tarttui yhtä aikaa meitä molempia tukasta ja pyöritti ympäriinsä. Karjui paiskaavansa meidät seinään. Äkkiä äiti ilmestyi siihen ja puristi kaksin käsin isän pistoolia. Isä raivostui ja käski antamaan sen aseen hänelle: 'Saatanan hullu ämmä, tänne se pistooli'. Isä lähti äitiä kohti roikottaen meitä poikiaan sivuillaan ilmassa. Äiti ampui isää keskelle rintaa. Me putosimme isän otteesta. Äiti ampui toisen laukauksen, joka osui isän päälakeen, kun hän oli juuri kaatumassa eteenpäin. Äijä taisi olla kuollut ennen kuin osui lattiaan.

Kauhea sotkuhan siitä tuli oikeusjuttuineen kaikkineen. Syyttäjä hankki luonnetodistajia armeijasta. He kertoivat, kuinka hyvä ja kunnioitettu upseeri isä oli ollut. Oikeus kuitenkin uskoi äidin ja meidän veljesten tarinaa. Ja enon kertomusta paholaismaisesta miehestä ja siskonsa useista yrityksistä päästä eroon isästä. Rikostutkimusraportistakin ilmeni pari yksityiskohtaa, jotka tukivat meidän selostusta: isän nyrkeissä äidin verta ja meidän molempien poikien hiuksia niin isot tukut, etteivät ne voineet olla sattumalta niihin joutua. Äiti sai suhteellisen lievän tuomion ja joutui istumaan vajaa puolitoista vuotta.

Vankeusajan huoltajaksemme määrättiin enomme Jere. Hän on yksitoista vuotta minua vanhempi ja kaksitoista siskoaan – äitiämme – nuorempi. Lisäksi hän on judoka ja homo. Isän perinnöllä ja henkivakuutusrahoilla – ne siis tulivat meille pojille – ostimme toiselta puolelta kaupunkia ison asunnon kaksikerroksisesta rivitalosta. Siellä asuimme biokemiaa opiskelevan enomme kansaa äidin vankilassa olon ajan. Rakastamme enoamme yli kaiken senkin takia, että hän oli valmis uhraamaan nuoren miehen elämäänsä meidän hyväksemme.

Koska eno joutui huippujudokana ja nuorempien valmentajana viettämään lähes kaikki illat treenisalilla, me Artun kanssa menimme mukaan ja aloimme harrastaa judoa – ahkerasti. Eno sanoi, että isän kaltaisten tyyppien takia oli parasta oppia puolustamaan itseään. Se kannusti meitä treenaamaan todella perusteellisesti. Arttu kilpailee vieläkin, minä lopetin kisat jo alle parikymppisenä. Mitä nyt edelleen silloin tällöin treenaan enon ja veljen kanssa kotioloissa.