Antinoos

Papin poika

Isäni toimii kirkkoherrana erään maalaispitäjän seurakunnassa. Äitini opettaa yläkoulussa uskontoa ja musiikkia – koulutukseltaan hän on kanttori. Olin viisivuotias, kun muutimme sinne maalle. Pienellä paikkakunnalla kirkkoherran ja opettajan lapset joutuvat erityisen kiinnostuksen kohteiksi, suoranaisiksi silmätikuiksi. Niin jouduin minäkin ja neljä vuotta vanhempi sisareni. Ikätoverit arastelivat meitä pitkään ennen kuin uskalsivat tutustua meihin. Ja aikuiset seurakuntalaiset taputtelivat, pörröttivät tukkaamme, lässyttivät ja lepertelivät meille kuin idiootit. Tekevät muuten niin vieläkin, vaikka me olemme jo aikuisia. Kaikki tuo oli tehdä minut hulluksi. Kauhistuin jokaista ihmistä, joka lähestyi minua. Jotta sellaisesta selviää järjissään, lapsen on pakko kehittää vahva itsetunto ja hyvät sosiaaliset taidot. Pitää pärjätä niin kaveriporukoissa kuin aikuistenkin kanssa. Onneksi vanhempani olivat tässäkin suhteessa hyvin valistuneita ja tukivat meitä.

Minun kohdallani paras keino tarkoitti, että minun piti pärjätä hyvin urheilussa. Onneksi nautin liikunnasta täysillä, niin joukkue- kuin yksilölajeissakin. Urheiluhullu isäni kannusti minua ihan innoissaan. Olin – ja olen edelleen – todella hyvässä fyysisessä kunnossa ja lihaksikas. Harrastin teini-iässä viisi vuotta nyrkkeilyäkin, kunnes menin parikymppisenä armeijaan. Tulin siten tosi hyvin toimeen jätkien kanssa. He hyväksyivät alun vierastamisen jälkeen minut joukkoonsa tasavertaisena. Pyörimme jengeissä pitkin metsiä ja keskustan huoltoaseman baarissa. Sähläsimme kaikenlaista, luvallista ja luvatonta. Silloin tällöin nahistelimme keskenämme huvin vuoksi. Taisin saada välillä mainetta pappilan kauhukakarana. En minä paha ollut, minä vain rakastin sitä poikien ja nuorukaisten elämää.

Naisten kanssa oli vaikeampaa, varsinkin teini-iästä lähtien. Siellä maalla naiset ikään katsomatta lirkuttelivat tosi ärsyttävästi kirkkoherran pojalle. Tulivat jopa ihan iholle, kun 'tuo pappilan Timo on nii-ii-in komea'. Maaseudun syvimmissä arvoissa pappi on edelleen monen mielessä Jumalasta seuraava ja se asenne heijastui meihin lapsiinkin. Kaipa monikin tyttö uneksi pääsystä pappilan miniäksi. Ainakin usea tyttö yritti iskeä minua, lähettelivät lappuja ja panivat kaverinsa vihjailemaan minulle kiinnostuksestaan. Minua moinen kauhistutti. Tajusin nimittäin jo varhain olevani homo – en tietenkään asiasta järkyttyneenä kertonut siitä kenellekään.

En tiedä, olisinko voinut silloin heti tuoreeltaan puhua tuntemuksistani kotona. Ehkä se olisi helpottanut oloani. Olin suurin piirtein shokissa tajuttuani, mitä olen. Se oli pelottavaa, moraalitonta. Homo siinä maalaisympäristössä ja vielä kirkkoherran ja opettajan poika! Kuvittelin, että se olisi ollut heillekin varmaan häpeä, jos oma poika olisi osoittautunut homoksi. Niinpä kärvistellen vaikenin ja salaa runkkailin haaveillen kunnon korstoista, ja pelkäsin kuollakseni paljastuvani.

En kuitenkaan ollut tietämätön sukupuoliasioista, rakastelutavoista ja vastaavista. Oman läppärin ja nettiyhteyden avulla hankin perusteellisesti tietoja ja pornoa homoseksistä. Olipahan aiheesta jätkienkin kanssa tullut väännettyä tiedoilla höystettyjä vitsejä niin kuin persepanoista ja liukasteista, kun ei se kulli ilman noita sisään mene. Sitä paitsi HIV-valistus oli lisännyt aiheen ymmärrystä. En siis haaveillessani ollut mikään tietämätön ääliö. Oikeita kokemuksia vain kaipailin ja odotin pääsyä opiskelemaan johonkin isoon kaupunkiin, jonne voisi homona piiloutua rauhassa. Korostan kuitenkin, etten ollut mikään hiljaisuuteen pakeneva teini. Ei, olin hyvin ulospäin suuntautunut, peloton huulenheittäjä, vähän niin kuin porukan keskipiste.

Olen kertonut asian kotiväelle vasta näin aikuisena ja vastaanotto oli hämmentynyt mutta ei tuomitseva. He jopa hieman ahdistuivat, kun kuvittelivat minun ahdistustani nuorena homona siellä maalaismaisemassa. Meidän kotimme ei ollut vähääkään kiihkouskovainen, ihan vain tavallinen evluterilainen ja varsin suvaitsevainen. Isän työn vuoksi kävimme tietysti sunnuntaisin jumalanpalveluksessa. Ja kyllä kotona muutenkin Jumala oli läsnä koko ajan, mutta ei ankara, vaan lapsia hellästi rakastava ja hyväntuulinen Taivaan isä. Vanhempani eivät koskaan pakottaneet minua ja isosiskoani ajattelemaan tai toimimaan jollakin tietyllä tavalla. Saimme tehdä aivan rauhassa omat valintamme, myös uskonnon suhteen. Tietysti meihin kohdistettiin lempeää ohjailua tai toiveita oikeanlaisesta eettisestä käytöksestä. Käskyjä ja huutoja enemmän meillä raikui nauru ja musiikki.