Antinoos

Työpaikkakiusaus

Työskentelen keskisuuren kaupungin taloushallinnossa kirjanpitäjänä. Kun kerron tämän, niin yleensä ihmiset ajattelevat harmaita ja ikävystyttäviä asioita, synkkiä pilviä sateen uhkaa kunnanvaltuuston kokousta. Olen jo hyvinkin tottunut siihen, ettei työni häikäise lähimmäisiäni loistokkuudellaan. Mutta minä itse rakastan sitä. Minä pidän numeroista ja siitä, kuinka ne liikkuvat kirjanpidossa samalla kuvaten monenlaisia tekoja ja toimia, joita tehdään kuntalaisten hyväksi. Nuo summat kertovat päiväkodin rakentamisesta lapsille, noilla vedettiin viemärit laitakaupungin ikivanhojen omakotitalojen mummoille ja niin edelleen. Minkä tahansa organisaation toimintaa voi kuvata loputtomana liikkeenä, kaaoksena, ja silloin kirjanpitoa voi ajatella keinona hallita tuota kaaosta, jäsentää liikettä ja lopulta tilinpäätöksessä muuttaa kaaos järjestykseksi, pieneksi kosmoksesi.

Aina kun innostun pohdiskelemaan kirjanpitoa näin syvällisemmin, niin pöytäseurueeni puutuu kahdessa minuutissa. Seuraa kolmenlaisia reaktioita. Yhdelle tulee aivan hirveä pissahätä ja hän syöksyy vessaan vähintään viideksitoista minuutiksi. Toinen kaivaa esille kännykkänsä ja pahoittelee, että hänen on pikaisesti soitettava, sillä hänen isoäitinsä on New Yorkissa kuolemaisillaan isorokkoon. Kun hänelle huomauttaa, että maapallolla ei enää esiinny kyseistä tautia, hän kohauttaa olkapäitään ja huokaa isoäitinsä aina olleen erikoisuuksien tavoittelija. Kolmas puolestaan nukahtaa istualleen ja kopauttaa otsansa pöytään ja ihmettelee myöhemmin suureen ääneen saamaansa mustelmaa. Minusta ihmiset voisivat yrittää edes teeskennellä kiinnostuvansa harmaistakin syvällisyyksistä.

Kai se johtuu myös minun persoonastani. Minä nimittäin olen harmaa ja ikävystyttävä, oikea keskiverto. Keskimittainen, keskiruskea tukka, siniharmaat silmät. En ruma enkä komea. Minun ääneni ei ole sointuisa, minä kähisen. En ole lihaksikas enkä lihava, vaan pikemminkin laiha ja sitkeälihainen. Harrastan pitkänmatkan juoksua. Aion juosta kahden vuoden päästä ensimmäisen maratonini. Työkaverini huomauttivatkin sen sopivan minulle hyvin, sillä olen kuulemma niitä harvoja, jotka eivät ikävysty sillä matkalla, koska laskettavana on niin monta kilometriä.

Harmaudestani on kuitenkin se etu, että olen muille jokseenkin näkymätön. Se taas tarjoaa minulle huomattavan vapauden ajatella ja puuhata omiani. Ihmiset, jotka huomataan ja ovat tikkuna toisten silmissä, joutuvat jatkuvasti sovittamaan elämäänsä toisten odotusten mukaan. Minun ei tarvitse välittää, mitä muut minusta ajattelevat, koska he eivät ajattele minusta mitään.

Haittapuoli on sitten se, että seksielämäni on laimeanpuoleista. Kun menen Tampereelle tai Helsinkiin homobaariin ja asetan itseni oikein tyrkylle tai yritän suoraan vokotella jotakin tyyppiä, niin minua ei huomata. Vaikka tarttuisin baaritiskillä komeaa miestä kurkusta ja ravistelisin häntä voimieni takaa, niin hän katsoisi minun olkapääni yli ja hymyilisi jollekin komistukselle selkäni takana.

En minä silti aivan kokematon miesten välisissä ole. Pisin suhteeni kesti kaksi vuotta. Se varmaan onnistui siksi, että Karikin on harmaa, insinööri nimittäin. Seksimme ei muuten ollut pätkääkään harmaata ja ikävystyttävää, pikemminkin aikamoista ilotulitusta. Karikin ihmetteli minua, että kuinka näin ikävystyttävä mies voi olla sängyssä niin kiihkeä ja rajun intohimoinen. Niin on kyllä Karikin. Suhteemme on nykyään osa-aikainen, sillä Kari joutui muuttamaan työn perässä kauas pohjoiseen. Tapaamme vain lomilla.

Mutta olen tasaisen tyytyväinen harmaaseen elämääni. Erityisesti viihdyn työpaikallani. Minulla on kertakaikkisen upeat työtoverit, ja ilmapiiri toimistossamme on tosi raikas. Kannustamme ja tuemme toisiamme kaikessa, missä voimme. Silloin tällöin minutkin huomataan. Joskus satun näet olemaan jonkun tiellä, kun hän rynnistää vauhdilla käytävillä ja syntyy törmäys, jossa hän pudottaa tärkeät paperinsa. Tai tauolla joku läikyttää kahvit minun housuilleni.