Antinoos

Minä selvisin

Kun täytin kuusitoista ja pääsin peruskoulusta, todistuksen mukaan rimaa hipoen ja kai armosta, lähdin kotoa. Viimeisenä koulupäivänä marssin kotiin todistus takataskuun taiteltuna, pakkasin pieneen reppuun vähän vaatteita ja hammasharjan, varastin äidin kukkarosta 120 markkaa, siis rahanvaihdon mukaan noin 20 euroa, ja paukautin oven kiinni takanani enkä koskaan palannut takaisin.

En jaksa kertoa kovin yksityiskohtaisesti, millaista julmuutta sain koko lapsuuteni kokea, niin kuin pikkuveljenikin. Isä ja äiti olivat vanhempien irvikuvia, rappioalkoholisteja ja narkkareita. Heillä oli aivan erinomainen taito sekä ruumiillisella että henkisellä väkivallalla riistää lapselta turvallisuuden tunne ja itsetunto. 'Minusta olisi voinut tulla vaikka mitä ja voisi vieläkin tulla, mutta sinusta, pirun sikiö, ei ikinä tule mitään', kuvaa heidän narsismiaan ja vihaa meitä lapsiaan kohtaan. Koskaan, ei koskaan heidän silmistään näkynyt meitä ihaileva, hyväksyvä katse, koskaan kädet eivät hellineet meitä.

Murrosiässä älysin kehittää selviytymiskeinoksi vihan. Vihan vanhempia kohtaan, vihan maailmaa kohtaan. Vihan avulla sain voimaa karata kotoa ja pitkän vaellustien jälkeen selvitä tolpilleni. Nyt vähän yli kahdentoista vuoden jälkeen viha on hieman laantunut, mutta ei hävinnyt. En anna koskaan vanhemmilleni anteeksi. Ja kristillisestä anteeksiantamisesta saarnaaville sanon: Vetäkää itsenne vessanpöntöstä!

En koskaan enää nähnyt isääni, joka kuoli kaksi vuotta sitten. Emme pikkuveljeni kanssa menneet hautajaisiin, vaikka harkitsin käydä sylkäisemässä arkkuun. Äidin näin sen jälkeen kerran pikaisesti. Mikään ei ollut muuttunut. Kännissä hän rääkyi minulle, että mikä minä luulin olevani maisterin papereineni, että menestykseni on pelkästään hänen lahjakkuusgeeniensä ansiota. En kuunnellut häntä kahta minuuttia. Minun menestyksestäni ansio kuuluu rakkaalle miehelleni Kimmolle, mutta siitä myöhemmin.

Karkaamisen jälkeen elämä meni nelisen vuotta juuri niin kuin arvata saattaa. Alkuun asuin kavereiden nurkissa, rappukäytävissä, ullakoilla, kellareissa, purkurakennuksissa. Kuvaan tuli tietysti myös viina ja muut aineet. En vain käsitä, miksi minä en jäänyt koukkuun niihin niin kuin taustani perusteella olisi todennäköistä ollut – tai ehkä juuri sen ja vihan vuoksi en koukuttunut lopullisesti. Rahaa hankittiin kavereiden kanssa varkauksilla ja tekemällä keikkoja diilereille. Yhteiskunta yritti välillä poimia minut talteen, mutta karkasin aina. Minulla ei ollut pienintäkään luottamusta viranomaisiin. Se oli melkoisen itsetuhoista aikaa, en välittänyt itsestäni juuri sen enempää kuin muistakaan.

Seksuaalisesti kehityin jostain syystä hyvin myöhään – tai kyllähän sillekin selitys löytyy, mutta ei siitä sen enempää. Runkkailemaankin aloin vasta jotain seitsemäntoistavuotiaana, arastellen ja yksin. Yhdessä tein sen kaverini Maken kanssa sinä keväänä, kun olin täyttänyt kahdeksantoista. Kämppäsimme yhdellä hylätyllä tehdasrakennuksella. Kerran aamulla Make venytteli raukeana ja mumisi:

– Vittu kun naitattaa.

– Ei näy pillua. Vedä käteen, hihitin hänelle.

– Ei kun anna sinä persettä.

– Jumalauta! En ikinä, häkellyin täysin, mutta tajusin samalla kiihottuvani aivan ihmeesti. – En minä mikään hinttari ole.

– Kyllä noin nätin pojun kannattaisi olla. Mutta täytyy sitten vissiin tyytyä runkkaamaan.

Samassa hän veti komean kalunsa esiin ja alkoi vedellä sitä. En saanut silmiäni irti siitä. Oma vehkeeni alkoi turvota housuissa. Valtava humaus kävi pääni läpi: ei, vittu, jospa minä tosiaan olenkin homo! Koska itsekunnioitukseni ei ollut kovin korkealla, en ryhtynyt miettimään asiaa sen enempää, vaan antauduin heti: helvetinkö väliä sillä mikä minä olen. Työnsin vapisevan käteni maastohousuihini ja aloin kouria kyrpääni. Tuijotin hellittämättä Maken täyttä seisokkia ja runkkailua. Tuli aivan mielettömän upea fiilis.