𝓗𝓲𝓻𝓪𝓮𝓽𝓱

ᵗʷᵉⁿᵗʸᶠᵒᵘʳ

Huoli täytti minut.

Tiesin, että Noki rakasti ihmisten kiduttamista.

Ja tiesin, että Jae ei tehnyt sitä. Hän kärsi aivan turhaan.

Hengitin syvään ja istuin sohvalla nojaten reisiini kyynärpäilläni, pääni roikkuen alhaalla. Keinuin edestakaisin ja jalkani pomppi ylös ja alas.

En tiennyt mitä tehdä.

Oli keskiyö. En vain pystynyt lähteä rakennuksesta, kun tiesin, että Jae kärsi Maniacin kellarissa.

Minua vastapäätä istui Mark. Hän ei ollut lähtenyt myöskään.

"Se ei ollut hän", Mark totesi.

"En muista hyvin mitä sinä päivänä tapahtui, mutta mielestäni Jae ei mennyt yksin huumehuoneeseen. Ei mennyt, hän pysyi kokoajan kanssani. Miksi he uskovat Nokia?"

"Koska Noki on manipuloiva paskiainen", Mark totesi.

Ovi avautui ja Noki astui sisään. Hän lopetti Jaen kidutuksen.

"Ai hei, ystävät. Olette vielä täällä. Vietin parasta aikaa elämässäni, se oli hyvin huvittavaa nähdä kuinka se paskiainen itki ja karjui kivusta", Noki totesi nauraen.

Vereni kiehui vihasta.

Noki nappasi laukkunsa ja vilkutti meille, lähti kotiin.

"Mä menen katsomaan Jaea", totesin ja nousin ylös sohvalta.

Kellari oli pimeä. Laitoin valot päälle. Valo vilkkui.
Etsin Jaen sellin ja katsoin kalterejen välistä sisään.

Näin pieniä nipistysjälkiä miehessä. Hänellä ei ollut paitaa.

Hän nukkui. Hänen päänsä roikkui alhaalla ja hän päästeli välillä kivuliaita valituksia.

"Eieieiei", hän mutisi hiljaa.

Minun teki mieli vetää hänet huoneesta ulos ja halata häntä tiukasti. Mutta minulla ei ollut avainta.

Näin koneen huoneen nurkassa.

Noki oli antanut Jaelle sähköiskuja.

Huokaisin syvään ja nojasin kaltereihin. Minun teki mieli itkeä. Tämä oli niin epäreilua Jaea kohtaan.

En edes halunnut mennä kotiin. Se tuntuisi tyhjältä ilman Jaea. Sen jälkeen kun hänen asuntonsa oli paskottu, hän oli asunut luonani. Nyt asunto tuntuisi tyhjältä ja sänky kylmältä.

Tunsin kyynelten valuvan poskilleni.

En ollut aiemmin ymmärtänyt, kuinka tärkeä Jaesta oli tullut niin lyhyessä ajassa. Ja nyt minä itkin hänen kipunsa puolesta.

En minä itkenyt ihmisten puolesta.

Mutta nyt itkin.

Nyyhkäisin epätoivoisesti ja löin seinää. Rystyseni menivät ruhjeille.

Ravistin suutuksissani ovea, mutta se ei vain avautunut. Jae alkoi heräillä.

"K-kuka siellä?" Hän kysyi uupuneeseen ja elottomaan sävyyn. Se sai vartaloni tärisemään.

"Jae", itkin ja otin kiinni kaltereista kovaa.

"Noen?" Jae kysyi, toivokkaana.

"Mä en pysty päästää sua ulos, vielä. Mutta mä lupaan, että yritän saada sut pois sieltä. Mä lupaan!"

"Kiitos.

Sä olet hyvä ystävä."