Maailman sylissä

Luku 4

Kävin nopeesti ostamassa karjalanpiirakoita ja tungin kuulokkeet korviin. Matildalla oli loppunut aiemmin koulu ja se oli mennyt leikkipuistoon uusien kavereidensa kanssa. Se sai lähetettyä mulle lisää avokadogifejä, kun sen puhelin oli tullut korjauksesta. Pitäisi kai hakea tintti kotiin, kun äiti oli päättänyt ottaa itselleen jonkun mammojen jumppatunnin iltapäivään.

Lampsin rumien matalien kerrostalojen välistä puistoon johtavalle hiekkatielle.
Mun huomion kiinnitti pieni ruohokenttä, jossa treenasi jalkapallojoukkue. Valmentajan ärähdykset kaikui tielle asti.
Varmaan kakskyt poikaa teki rivissä x-hyppyjä punaset peliasut yllään. Saattoi vain kuvitella, miten tuskallista oli treenata tässä säässä.
Rehellisesti sanottuna en muista, milloin olisi ollut näin kuuma elokuu. Mä olin joskus ollut ihan hyvä jalkapallossa ja äitikin puhui niistä harrastuksista...
Käänsin katseen pois pelaajista ja hukutin ajatukseni korvissa pauhaavaan rokkiin.

•••

Olin viimeinkin nukkunut yöni rauhassa. Uusi sänky eikä ikkunoista tunkeva valo enää häirinnyt. Sain lainata Jannen vaelluskenkiä, vaikka ne olikin yhtä kokoa liian isot.
Oikeastaan pidin eräjormailusta, kuusten hiljainen suhina ja jylhien kallioiden lämpö rauhoittivat mieltä. Ei tarvinnut puhua kenellekään, sai vain istua yksinään kannonnokassa ja olla olemassa. Melkein unohdin, että olin lähdössä kitisevän teinilauman kanssa bongailemaan puluja. Yritin löytää jonkun muun hatun kuin äidin hammastahnamainoslippiksen. Se jopa veti hiukset otsalta niin että finnit helottivat kaikkien silmille. Tungin reppuun juomapullon ja vedin hupparin niskaan.

Bilsan opettaja oli vähän hörhön näköinen nainen. Sillä oli ohutsankaiset silmälasit ja sähäkkä kihara tukka. Tajusin, että siitä tuli heti mieleen Pottereiden Sibylla Punurmio. Se oli sitonut kirkkaankeltaisen huivin päähänsä, nojaili bussin kylkeen innostuneen näköisenä ja jakoi meille monisteita. Otin kiittäen yhden ja könysin bussin takaosaan. Kuski näytti lopen kyllästyneeltä, vaikkei matka ollut vielä edes alkanut. Työnsin taas kuulokkeet korviin, sysäsin repun jalkoihin ja vajosin penkissä mukavampaan asentoon. Toivoin ehkä, että joku istuisi viereeni. Joku muu kuin Kasper.

Tie kapeni ja kapeni, mutkitteli ja kaarteli. Sipsien löyhkä ja ilmastoimaton kyyti sai mut voimaan pahoin. Yritin tuijottaa tietä, mutta se vain vilisi alla entistä hurjemmin, eikä iänikuinen metsämaisema koskaan muuttunut. Työnsin hikisiä hiuksia korvien taakse ja hieroin silmiäni. Mahassa möyrähti, nieleskelin ankarasti. Ope hoippui käytävän keskellä tarkistaen, että kaikilla oli monisteet tallessa. Huomasin, kun se pysähtyi kohdalleni ja rypisti otsaansa.

- Onko kaikki hyvin, Markus?

Vein käden suuni eteen ja kohautin vähän harteitani. Naamani oli varmaan vihreä.

- Tulepas tänne edemmäs istumaan, se yleensä auttaa.

Ope tarrasi mua käsivarresta ja nosti reppuni olalleen tyrkkien mua eteenpäin huojuvassa bussissa.

- Istu siihen. Onko sulla vettä?

Lyyhistyin etummaiseen penkkiin sen pojan, jota kutsuttiin Saturnukseksi, ekan päivän vierustoverini, viereen. Se oli tiestysti ainoa vapaa paikka. Erotin Iinan kiljaisun takanani, kun se pelasi Candy Crush Sagaa. Niin, juuri ennen kuin aloin oksentaa.
Opella kesti hetki kaivaa kasvien keräämiseen tarkoitettu muovipussi taskustaan ja työntää se alle. En kuullut mitään, mitä ympärillä tapahtui. Vierustoverini tuijotti mua lähinnä hämmentyneen näköisenä eikä edes tajunnut vetäytyä kauemmas.

Huuhtelin suutani vedellä ja pidin katseeni vieläkin visusti tiessä. Mietin, miten soittaisin äidin hakemaan mut pois. Naamani väri oli luultavasti vaihtunut punaiseksi. Olin niin nolostunut, että olisin voinut hypätä bussin ikkunasta ulos vaikka heti. Kuski ei tietenkään ollut pysähtynyt. Vaikutti enemmänkin siltä, että se kiihdytti vauhtia, jotta oltaisi mahdollisimman pian perillä.

- Käyks sulle useinkin noin?

Vilkaisin ympärilleni kuin en olisi tiennyt, mistä ääni tuli. Olin iloinen, että Jannen kengät oli sentään pysynyt puhtaana.

- Mitä? älähdin.

- Että käykö sulle usein noin?

Käännyin vierustoverini puoleen ällistyneenä, pyyhkäisin ällöttävältä maistuvaa suupieltäni.

- No ei kyllä hirveen usein.

Hetken oli ihan hiljaista. En tiedä miksi, mutta mua rupesi yhtäkkiä naurattamaan. Huomasin, että me hymähdettiin yhteen ääneen ja painoin pääni tuolin selkänojaa vasten.

Mietin kuumeisesti, mitä sanoisin vai sanoisinko mitään. Keräsin viimein rohkeuteni ja yritin kuulostaa leppoisalta.

- Öömm...Mikä sun nimi olikaan? Satur...

- Saturnino. Nää heebot sanoo Saturnukseksi, sama asia. Mutta voit sä Ninoksikin sanoa.

- Okei. Mä oon Markus.

- Jeps. Pistän muistiin.

Nino risti jalkansa ja käänsi katseensa ikkunaan. Olin ihmeissäni, miten rennolta tyyppi vaikutti. Koulussa sen ilme oli ollut vähän jäykkä.

- Sä siis muutit tänne äsken?

- Joo, ehkä vikko sit, tunnustin.

- Mimmonen paikka on ollu?

Poika virnisti vähän vinosti. Mä tiesin, mitä se mietti. Eihän sekään säästynyt huuteluilta. Ehkä mulla olikin jotain samaa jonkun täällä asuvan kanssa.

- No ihan helvetin hieno.

- Eiks nii? Nino vastasi.

En ollut enää varma, oliko kysymys sarkastinen vai ei, mutta naurahdin vähän. Nino viittasi laiskasti leukani alle.

- Mitä sä kuuntelet?

Huomasin vasta nyt, että kuulokkeet riippuivat vieläkin kaulassani ja musiikki pauhasi täysillä. Kaivoin nolostuneena puhelimen takataskustani.

- En mitää.

Sen ruskeissa silmissä oli odottava katse.

- Eppuja, murahdin viimein.

- Eppuja?

Ei se tainnut tietää niitä. Nolostuin entistä enemmän.

- Et oo kuullu? työnsin toisen kuulokkeen sille ja laitoin toisen omaan korvaani sen enempää ajattelematta.

Martti Syrjä alotti biisin väräjävällä äänellään ja me istuttiin hetken hiljaa kuuntelemassa sitä. Pelto suhahti ikkunan ohi. Mun kasvoille levisi hymy, kun Nino alkoi rummuttaa kädellä farkun verhoamaa reittään musiikin tahdissa. Sitten se otti kuulokkeen korvastaan ja antoi takaisin mulle.

- Ei huono, se sanoi mutristaen hyväksyvästi suutaan.
- Mikä sen tyypin nimi olikaan?

- Se on bändi. Eppu Normaali.

- Pistetään seki muistiin. Mä soitan kitaraa, nii vois saada uusia biisejä opeteltavaks.

- Ai?

Nino nyökkäsi ja syventyi näpyttelemään jotain puhelimeensa.

•••

Vihdoin me oltiin perillä. Kompuroin bussista helpottuneena tasaiselle maalle ja Nino tais huomata sen.

- Mä mietin jo, et minne Lappiin asti me ollaan oikein ajamassa, puuskahdin ja pyyhkäisin jälleen otsaani.

- Rankka matka? Nino hirnahti.

Oli outoa, ettei se kuulostanut yhtään ilkeältä. Ravistin vähän päätäni ja yritin vieläkin saada ellottavaa hajua mielestäni. Luokka purkautui hitaasti bussista, Ronja levitti aurinkorasvaa Peten nenälle ja kikatti ärsyttävästi juuri mun korvan juuressa. Ope yritti hiljentää meitä, mut mä vaan mietin kauhuissani takastulomatkaa. En haluaisi oksentaa kenenkään päälle. Varsinkaan Ninon. Musta alkoi tuntua, että meistä voisi tulla ystävät.