Maailman sylissä

Luku 23

En pystynyt kääntymään, kun joka paikkaan särki. Peittokin tuntui raskaalta päälläni. Mari oli eilen vaihtanut muutaman sanan äidin kanssa, joka oli mennyt mitä ilmeisimmin paniikkiin ja melkein soittanut ambulanssin.
Mitään ei ollut onneksi murtunut, vaikka toinen silmäkulma olikin melkein muurautunut umpeen. Se haittasi vähän kännykän tuijottamista.

Tiesin, että äiti saisi kyllä selville, ettei pyörällä kaatumisesta tulla sen näköiseksi ja sitä paitsi, eihän mulla ollut ollut edes pyörää mukana. Toivoin vain, ettei se kysyisi vielä.
Matilda kävi kuulemma eilen katsomassa mua, kun nukuin ja se hyvästeli mut aamulla ennen kouluunlähtöä moiskauttamalla mun nenänpäähän suukon. Olin onnellinen, ettei äiti pakottanut mua kouluun, mutta ymmärsin, miksei vilkaistessani peilistä. Se otti itselleen palkattoman vapaan.

Mun elokuvan keskeytti Ninon viesti.

Nino: Heyy Markus
Nino: Mikset oo koulussa :((

Mä: Noh

Näpsäytin kameran päälle ja lähetin sille kuvan musta hymyilemässä. Se oli aika karmiva.

Nino: Wtf auts
Nino: Ootko kunnossa?????
Nino: Mitä kävi
Nino: VASTAA

Mä: Kasper ja nää päätti pitää vähä hauskaa

Nino: MÄ MURHAAN SEN JÄTKÄN

Mä: Ei kannata yrittää

Nino: Yritän silti
Nino: Tsemppii <33 koita pärjätä

Mun mahassa muljahti sydämien kohdalla, mutta harmistuin, kun Nino poistui paikalta. Koita pärjätä? Jee, vautsi, mähän tulin heti terveeksi.
Heitin puhelimen matolle ja hautasin naamani tyynyyn. Vihasin kaikkea.

•••

Äiti syötti mulle varmaan yliannostuksen buranaa ja vaikka mitä lääkkeitä. Se istui mun sängynlaidalla ja luki mulle kirjaa. Joskus puoliltapäivin se lähti kauppaan, koska se arveli mun haluavan muumilimsaa, samalla tavoin ku olin lapsena halunnu. En viitsinyt sanoa, että olisin pärjännyt ilmankin.

Kun äiti oli poissa, meidän ovikello soi. Manasin Jannea könytessäni pystyyn sängystäni. Se varmaan oli päässyt ajoissa töistä.
Aloin tajuta vaivalloisella matkallani, että oveahan pidettiin aina auki, jos joku oli kotona. Ja joskus me unohdettiin lukita se, vaikkei olisi ollutkaan.
Jostain hölmöstä syystä mua alkoi pelottaa. En mä ollut tilannut mitään, eikä meille pitänyt tulla vieraita. Tuskin Kasper niin törkeä olisi, että se tulisi meidän kotiin asti. Toivoin, että meillä olisi ollut ovisilmä, kun konkkasin kurkistamaan keittiön ikkunasta. Ehkä se olisi Mari?
En yltänyt näkemään ketään, joten vedin syvään henkeä, palasin takaisin ovelle ja raotin sitä niin vähän, että voisin paiskata sen heti kiinni, kun tahtoisin.

- Hei Markus! Nino vilkutti kättään leveästi hymyillen.

Vetäisin oven selälleen hämmentyneenä. Nino näytti erityisen söpöltä seisoessaan meidän ovella ylisuuri keltainen sadetakki yllään, kiharat otsalle litistyneenä ja kädet täynnä tavaraa.

- Päästä mut sisään. Sä näytät...ööm..mikä se sana nyt on? Kauhealta.

- Hah, kiitos, sä et, vastasin ja mun hymy varmaan näytti enemmän irvistykseltä turvonneen huulen takia.

Nino käveli muina miehinä meidän eteiseen, riisui takkinsa ja kenkänsä.

- Mä toin sulle pizzaa. Eiks se ollu kakkonen? Kinkku, ananas, tomaatti? Sori, se voi olla aika kylmää.

Poika työnsi mulle märän ja ruttuisen pizzalaatikon ja mä tuijotin sitä häikäistyneenä.

- Kiitos, mut eiks sun pitäis olla koulussa?