Maailman sylissä

Luku 17

- Kiitos Maria ja Saana. Tulisko seuraavaks Saturninon ryhmä?

En ollut pystynyt keskittymään muiden projekteihin kovin hyvin. Aina ennen esiintymistä toistui sama kaava pyörryttävästä jännityksestä mahassa törmäileviin perhosiin. Pakotin itseni pystyyn ja seurasin Ninoa tunnottomilla jaloilla luokan eteen. Veeti mulkoili ympärilleen, mutta opettajan kehotuksesta lampsi viimein kädet taskussa mun viereen. Tunsin kaikkien kostonhimoiset silmät itsessäni, mittailevan ja arvostelevan jokaista nytkähdystä ja sanaa, jotka olin aikeissa esittää.

Nino kumartui avaamaan diaesityksen ja tökkäsi mua ohimennen peukulla kyynärpäähän. En tiennyt, saiko se mut enemmän rauhoittumaan vai perhoset mun vatsassa joutumaan joukkohysterian valtaan. Ninon ääni pysyi rauhallisena ja se näytti luontevasti huitovan käsiään selityksensä painoksi.
Kun tuli mun vuoro puhua, tuijotin tiiviisti tietokoneen ruutua, enkä tunnistanut omaa ääntäni.  Mun hengitys tuntui katkonaiselta ja jouduin äkkiä vetämään henkeä pari kertaa syvään. En muistanut edes kiinnittää huomiota Veetin osuuteen, kun olin niin helpottunut omani loppumisesta.

- No niin, hyvä pojat, ope hymähti ja kirjotti jotain keltaiseen päiväkirjaansa.

Se piirsi aina itselleen plussan muistiin, jos viittasi ja sattui vielä saamaan oikein. Mulla ei varmaan ollut yhtään plussaa. Oli ehkä eka kerta, kun se opettaja edes kuuli mun äänen, mutta melkein tärisin huojennuksesta ja olin ylpeä, että sain esiinnyttyä.
Kun istuin takaisin paikalleni, huomasin, että ehkä puolet luokasta tuijotti puhelimiaan, pari kuiski keskenään ja loput oli keskittynyt esitykseen tai nukkui. Ainakaan kukaan ei ollut huutanut mitään, vaikka diojen edetessä myös mun naaman väri oli tummunut hiljalleen entistä punaisemmaksi.

•••

Pakkasin hitaasti reppuni ja huitaisin pyyhekumin muruset pulpetilta lattialle. Muut oli jo valuneet luokasta käytäville.

- Meni loistavasti, jätkät, Nino kohotti nyrkkinsä ja mä tönäisin sitä ensin ja sitten Veeti.

Vilkaisin Veetiä, joka nojasi Ninon pulpetinkanteen ja harasi tapansa mukaan hiuksiaan. Sillä oli ehkä kolmen sentin pituinen tumma juurikasvu blondatussa tukassaan ja päällään musta huppari niin kuin joka päivä. Saattoi se olla samakin. Kai sekin oli joku tyyli.
Opettaja kohotti katseensa tietokoneen ruudulta ja siristi vähän silmiään.

- Joo, olitte huolellisesti tehneet ja ihanasti kuuntelitte muiden esityksiä.

Nino hymyili ja kiitti. Sen toiseen poskeen ilmestyi se hauska hymykuoppa. Joskus oli vaikeaa edes katsoa pojan suuntaan ja välillä taas tajusin melkein tuijottavani sitä. Mä vihasin itseäni. Veeti rypisti mulle kulmakarvojaan ja vilkuili mua ja Ninoa vuorotellen. Heilautin repun selkääni ja lähdin luokasta.

Ulkona satoi, eikä liikkaopet onneksi olleet niin raakalaismaisia, että meidät olisi pakotettu sinne juoksemaan. Tosin en ollut varma, oliko sisäliikunta sen parempi vaihtoehto. Yritin löytää pukukopista suojaisan sopen itselleni, vaikka odotinkin, että suurin osa oli mennyt jo saliin ennen kuin vaihdoin vaatteet. Nino asetteli pantaa tukkaansa ja mietin, odottikohan se mua vai peilailiko se muuten vaan. Vähän säälittävää.

Opettaja antoi Iinan ja Ronjan valita korisjoukkueet. Meidän luokka ja meidän rinnakkaisluokka seisoi pitkässä rivissä ja mä yritin olla hytisemättä kylmästä. Liikassa luokan hierarkiajako yleensä romahti hetkeksi, koska jotkut vähemmän suositutkin oppilaat oli ihan hyviä joissain lajeissa. Harmi vaan, etten mä ollut yksi niistä.
Nino valittiin aika nopeasti, mikä ei ollut yllätys sen pituudenkaan takia. Se virnisti mulle kannustavasti oman joukkueensa rivistä ja mä käänsin nolona katseeni toisaalle.
En sentään jäänyt viimeiseksi jäljelle, vaikka olin yrittänyt valmistautua siihenkin. Jouduin eri puolelle Ninon kanssa, mutta vakuutin itselleni, etten mä nyt siihen kuolisi. Enemmän mä pelkäsin vähän liian innokkaasti muhun kohdistettuja heittoja Kasperin toimesta.