Mä pyysin Jannea heittämään vitosen ja se luovutti sen ilomielin mun päätä pörröttäen. Vedin tuulitakin päälleni ja vilkaisin vielä nopeasti peiliin. Aavemainen sumu leijui takapihan yllä ja märät havunneulaset tarttui kengänkärkiin. Sunnuntaisin ei kulkenut bussi ja autokin oli jo muualla käytössä, joten mun oli pakko mennä pyörällä. Toivoin, etten kastuisi kovin pahasti, mutta mun tuurilla tietenkin joutuisin tsunamin höykytettäväksi.
Pizzerian pihalla nökötti pari punakeltaista mainoskylttiä ja ikkunassa välkkyi OPEN sinisillä kirjaimilla. Mä lukitsin pyörän ja menin sisään takkiani ravistellen kuin koira. Pienessä nurkkapöydässä istui joku raksamies ahmimassa kebabia, mutta Nino oli varannut ikkunapaikan ja heilautti laiskasti kättään. Pyyhin pisaroita nenänkärjestäni ja rötkähdin tekonahkaiselle penkille poikaa vastapäätä. En voinut olla ajattelematta, että meidän touhu vaikutti melkein treffeiltä. Paitsi, että meidän pitäisi pakertaa jotain tylsää projektia. Ja että me molemmat oltiin poikia.
- Mitä sä haluut? Mä voin käydä tilaa, Nino lupasi.
Siristelin silmiäni nähdäkseni tiskin ylle kiinnitetyille tauluille.
- Otan ton... kakkosen. Kinkku, ananas, tomaatti.
Kaivoin setelin mun takintaskusta ja työnsin sen Ninon kouraan, kun se ahtutui pöydän takaa tekemään tilausta.
•••
Nino pyyhki rasvaisia sormiaan servettiin ja rupesi kirjoittamaan jotain tietokoneella. Se oli jo melkein syönyt pitsansa loppuun, mulla oli vielä puolet jäljellä. Mun mahassa kiusasi pieni kutkutus, jos satuin vilkaisemaan Ninon keskittyneitä kasvoja. Se nuolaisi suupieltään ja käänsi näytön mua kohti.
Olin ehkä vähän liiankin syventynyt kuuntelemaan pojan puheita, koska en huomannut vierasta tulijaa ennen kuin se istui suoraan sen viereen. Kurtistin kulmiani, kun vettä valuva tunkeilija veti hupun päästään. Saatoin näyttää aika typerältä, kun se paljastui Veetiksi. En ollut ollenkaan olettanut, että se tulisi. Kellokin näytti lähemmäs neljää. Poika selvitti sormillaan takkuja vaaleaksi värjätystä tukastaan ja raapaisi korvantaustaan. Katsahdin Ninoa yllättyneenä ja se tönäisi mun jalkaa pöydän alla.
- Sori, me tilattiin jo. Karmee nälkä. Mut suosittelen kyl ottaa tän. Ihan sika hyvää.
Potkaisin Ninon jalkaa takaisin, kun Veeti lähti tilaamaan. Onneksi Nino oli keksinyt jotain järkevää sanottavaa, muuten siitä olisi voinut tulla maailmanluokan kiusallisin hiljaisuus. Kohta Veeti palasi pöytään cokispullo kädessään.
- Okei, no, jos jokainen lukee vaik kaks diaa, ehdotin varovasti.
- Joo, voi vaik kertoo niistä, mist tietää eniten, Nino vastasi.
Veeti nyökkäsi. Nino rupesi sähläämään esityksen taustavärin vaihdossa ja kohotti hetken päästä katseensa Veetiin.
- Mistä sä muuten muutit tänne? Markus asu Espoossa.
- Stadista, Veeti murahti.
- Hesasta? Varmaan vähän rasittavaa muuttaa tämmöseen kuolevaan kylään.
- Joo.
Veetin äänensävy kuulosti ylimieliseltä. Mä en tykännyt siitä yhtään.
- Mäki oon asunu tääl vaan neljä vuotta, mut kyl siin oppii tuntee mestat jo aika hyvin.
Nino yritti epätoivoisesti pitää keskustelua hengissä kirjottaessaan meidän nimiä diojen yläkulmaan.
- Vähän vaa sisäänlämpiävää porukkaa.
- Kiva, Veeti tuhahti ja naputti pöydänkulmaa hupparinsa vetskarilla.
Puraisin alahuultani, jotten olisi sanonut mitään tyhmää. Rasittava tyyppi. Jos mulla oli äidin mielestä asennenneongelma, niin mikähän Veetillä sitten oli. Sentään se osasi kiittää tarjoilijaa.
Me saatiin syötyä pizzat ja harjoiteltua esitelmä muutaman kerran läpi. Jotenkin keskustelu kääntyi Kasperiin, kun mainitsin esiintymispelkoni.
- Sä voit vaikka tuijottaa sitä kelloo, mikä on luokan perällä, neuvoi Nino.
- Tai katot Ainoo siellä yleisössä.
Huokaisin ja korjasin levottomasti asentoani katse tyhjässä lautasessa. Veeti silmäili meitä kumpaakin kysyvän näköisenä.
- Mut oikeesti nauran vieläki sille klamydiajutulle. Harmi vaan, etten oikeesti pystyis tekee mitään semmosta. Ihan coolii sinänsä, et Kasper luuli, et se olin mä.
- Mä tein sen, Veeti ilmotti tyynenä.
Se näytti nauttivan mun ja Ninon ällistyksestä. En hetkeen saanut sanaa suustani.
- Vähän lapsellista joo, mut helkkari, mikä kusipää, Veetin jäänsiniset silmät välkähtivät pilkallisesti.
- No mistä sä sen sait tietää, et Kasperilla on..? mun oli pakko kysyä.
Veeti kohautti harteitaan, eikä näyttänyt aikovan vastata. Siitä saattoi uskoa mitä tahansa. Ehkä se oli hakkeri, joka oli tunkeutunut äidin tietokoneelle. Ei Veeti ehkä kumminkaan ollut niin kauhea, mitä olin ensin ajatellut.
- Ennen me spreijattiin aika paljon mun frendien kans, nii oli eksyny muutama puteli mukaan tännekki.
- Aa, mitä te teitte? Niiku jotain tägejä vai? Nino kumartui kiinnostuneen näköisenä pojan puoleen.
- Yleensä asemilla esim jotain junanvaunuja tai sit alikulkutunneleis. Ne oli kyl ihan siistei, pakko myöntää, vaik kytät ei oikeen tykänny.
- Nii ei varmaan, Nino naurahti.
Veeti pyöritteli hupparin nauhaa sormiensa ympäri ja vaihtoi mukavampaan asentoon.
- Ku mun mutsi kuoli, nii me lopetettiin ja mä muutin tänne. Mut joo, kyl mä siin maalamises ihan jees oon.
Veeti oli kovettanut ilmeensä sellaiseksi, ettei siitä pystynyt näkemään sen surua, mut sen olon täytyi oikeesti olla aika paska. En oikein tiennyt, mitä mun olisi pitänyt sanoa tai tehdä. En tietenkään ollut ollut siinä tilanteessa ennen.
- Hei dude, tsemppii, Nino töytäisi Veetin kylkeä ja Veetin huulilla häivähti nopea vino hymy.
- Kauhee juttu.
- No mikäs siinä, eteenpäin vaa, poika katsahti jalkojaan ja räpäytti hitaasti silmiään.
Vedin suuni tiukaksi viivaksi.
•••
Me puettiin takit ja huikattiin tiskille kiitokset. Pilvet oli kerääntyneet yhdeksi uhkaavan tummaksi massaksi ja hiekkatie oli ihan sohjoinen.
- Tarviitko kyydin, Veeti? Nino tarjoutui otsaansa rypistäen.
En voinut sille mitään, että mua kouraisi rinnasta. Mä olin luullut, että se oli vähän niin kuin meidän kahden juttu. No, ehkä ei ollutkaan mitään meitä kahta. Veeti katsahti mua huppunsa uumenista. Kumarruin irrottamaan lukkoa.
- Mä asun täs ihan lähellä, mut kiitti, poika vastasi.
- Ei montaa sataa metrii.
Nino kohautti vähän leukaansa ja nousi pyöränsä selkään. Meinasin ehdottaa, jos me ajettaisiin hetki yhtä matkaa, mutten uskaltanut. Mun olisi pitänyt kiertää pidempi reitti, enkä halunnut vaikuttaa oudolta.
VOUS LISEZ
Maailman sylissä
Roman d'amour15-vuotiaan Markuksen elämä ei ole koskaan oikein asettunut paikoilleen. Yksinäinen ja ujo poika muuttaa perheensä kanssa pikkupaikkakunnalle, jonka ränsistyneiden talojen nurkissa ja hiekkateiden mutkissa syttyy odottamaton ensirakkauden kipinä. ...
