Maailman sylissä

Luku 31

Kun me palattiin ravintolalle, Mateo ja Alvaro nojaili seinustalla tupakkaa polttaen.

- Me käytiin moikkaa Lumii ja Leimuu, Nino huikkasi ja heitti pyöränsä syrjään.

- Otattekste? Mateo kysyi, puhalsi savikiehkuran taivaalle ja ojensi askia meitä kohti.

- Älä tarjoo alaikäsille, Alvari murahti.

- Älä sä unoha, mäki oon alaikänen, Mateo puhahti.

Nino tyrkkäsi askin tieltään.

- Mä en haluu haista, se huudahti hilpeästi ja pakeni ravintolan ovesta sisään.

- Miten sun kaikki kaverit on noin rohkeita?Jotenki nii ulospäinsuuntautuneita ja puheliaita, ihmettelin meidän kävellessä yläkertaan.

- Sellasilla on paljon kavereita yleensä, Nino selvensi harteitaan kohottaen.
- Ja Leimu nyt on aina tommonen. Se on sen luonne. Se tarvii jotaki terapiaa sen rakkaudenkaipuuseen.

Tyrskähdin vähän ja suljin oven meidän perässä. Istuin matolle Ninon viereen ja huomasin äidin laittaneen viestiä, että se olisi täällä kahdenkymmenen minuutin päästä. Sammutin puhelimen turhautuneena ja paiskasin sen sängylle.

- Meil on kakskyt minsaa aikaa, huokaisin.

- Millä turbonopeudella sun äiti oikein ajo tänne? Eiks sen pitäny tulla vasta illalla? Nino pelästyi.

- Nii, no, toivottavasti ei tullu sakkoja, hymähdin takaisin.

•••

- MARKUUSS! alakerrasta kajahti niin lujaa että miltei pomppasin ilmaan.

- Hei, parasta varmaan mennä, Nino hieraisi niskaansa.

Kompuroin seisaalleni ja nappasin reppuni mukaan. Nino seurasi mua ovesta portaikkoon ja me kumpikin pysähdyttiin hämmentyneinä sen puoliväliin. Vilkaisin Ninoa ja Nino vilkaisi mua. Meidän kummankin äidit seisoi kädet puuskassa tiskin edessä ja setä naureskeli sen takana vähän hermostuneen näköisenä.

- Markus, nyt tulet tänne ja me lähetään saman tien hakemaan Matildakin kotiin! äiti huusi.

Mua nolotti suunnattomasti. Muutama asiakas tuijotti äitiä alta kulmain. Ninon äiti kiskaisi pojan käsivarresta viereensä.

- Oletteko varmoja, ette jää päivälliselle? setä kysyi ystävällisesti.

- Voi David, miksi sä otit vieraan pojan tänne? Tämä äiti oli niin huolissaan, Ninon mama pudisteli päätään.

- Me luotettiin teihin, pojat, mut nyt en tiedä enää, mun äiti jatkoi vakavana.

- Älä tee jooko tästä mitään välikohtausta
Olin tosi tyhmä ja pyydän anteeks. Me voidaan nyt mennä, jupisin.

Nyt varmaan jokaikinen tuijotti meitä.

- No mennään sitten, äiti kirahti ja marssi ulko-ovesta pihalle.

Katsahdin Ninoa olkani yli ja se heilautti vähän kättään ennen kuin kiirehdin äidin perään. Se oli jäänyt seisomaan auton eteen pelkääjänpuoleista ovea vasten ja ojensi kätensä jotain vaatien. Tiesin jo, mitä se tarkoitti, mutta yritin silti päästä sisään. Lopulta mun oli pakko luovuttaa puhelin ja lysähtää penkille murjottamaan. Äiti ei puhunut mitään hetkeen, käynnisti vain auton.
Me ajettiin kaupungista ulos, kun se sitten yhtäkkiä alkoikin huutaa kaikenmaailman asioista, jotka lipuivat mun toisesta korvasta sisään, toisesta ulos. Maisema vilisi silmissä.

- Et oikeesti voi tolleen tehä, äiti niiskaisi itku kurkussa.

Silloin mä vasta oikeesti ymmärsin, miten peloissaan se oli ollut. Ei se melkein koskaan itkenyt. Mulla oli vain hataria muistikuvia lapsuudesta, kun mä olin kyyhöttänyt peiton alla äidin ja isän karjuessa toisilleen. Sen jälkeen äiti oli paiskannut oven kiinni ja ujeltanut makuuhuoneessa.

- Oon pahoillani, henkäisin, mutta tällä kertaa tarkoitin sitä oikeasti.

- Meidän pitää miettiä jotain rangaistusta sulle. Sä et taida oikein tajuta sitä, että oot vielä lapsi. Vasta joskus kakskymppisenä mä en oo valvomassa sun tekemisiä.

- Mut huomaaksä, että mulle ei käyny mitään? Lupaan, että kysyn aina luvan tästä edespäin, yritin lepyytellä.
- Saanks mä nyt mun puhelimen takas?

- Et.

Sitten me ajettiin taas hiljaa samaa pitkää tietä auton unettavassa hurinassa.

•••

Havahduin siihen, kun Matilda paukautti auton oven kiinni ja rupesi lärpättelemään niitä näitä. Huomasin, miten äidin ilme kiristyi entisestään, mutta se yritti kuunnella kärsivälisesti tytön uimahalliseikkailusta ja heppakuvioisista legginsseistä, jotka isä oli ostanut sille synttärilahjaksi. Matilda täyttäisi ensi viikolla kymmenen.

- Mä haluun kutsuu meille kaikki meidän luokan tytöt ja Jericon.

- Jerico on sit ainoo poika? virnistin.

Äiti mulkoili meitä kumpaakin.

- Katotaan nyt. Eiköhän me ne tytöt voida ottaa. Leivotaan kakku ja ostetaan karkkia ja sipsiä. Haluutteks te vaikka kattoa jotain leffaa?

Tiesin kuitenkin, mihin yksityiskohtaan Matilda takertuisi. Olinhan itse takertunut samaan. Tyttö pani kätensä puuskaan.

- Miksei Jerico saa tulla? Se laitto mulle yhtenä päivänä viestinkin, missä oli sydän.

- Missä välissä te ootte vaihtanu numeroita? ällistyin.

Toivottavasti Jerico ei ollut kertonut mitään mun ja Ninon matkasta niiden sedälle.

- Mähän sanoin, että katotaan. Tepä tykkäätte jankata mulle vastaan, äiti tuhahti ja kaarsi risteyksestä kömpelösti vasemmalle.

- Okei sit. Mut jos mä en kutsu sitä, se luulee, etten mä tykkää siitä. Ja mä varmaan haluun mennä sen kanssa naimisiin.

Matildan ääni oli vakava ja pikkuvanha, mutta sen posket helotti tummanpunaisina. En kehdannut nauraa kovin paljoa, mutten pystynyt estämään pientä tyrskähdystä. Äiti pudisteli epäuskoisena päätään. Ei se niin helpolla pääsisi eroon siitä perheestä. Olisin tietysti halunnut viettää Ninon kanssa lomaa, tästähän piti tulla maailman paras viikko. Mäkin punastuin miettiessäni kaikkea sitä, mitä viime päivinä oli tapahtunut.

- Joo, katsotaan! Eiköhän se nyt sovi sitten, äiti huokaisi.

Matilda kiljahti riemusta ja alkoi luetella synttärilahjatoiveitaan, joihin kuului ainakin mansikalta tuoksuva pyyhekumi, tietokirja ja hevosenkengän muotoiset muistilaput. Vajosin pian takaisin omiin ajatuksiini.

•••

Äiti oli mulle monta päivää vielä vihainen, enkä suunnilleen saanut mennä yksin edes kävelylle. Satoi vettä muutenkin koko ajan ja kaikki tuntui ihan mitäänsanomattomalta. Sain kuitenkin yhden hullun idean. Nino oli halunnut lukea vihkoani, joten miksen antaisi? Se saattaisi pitää runoja noloina ja tekotaiteellisina, mutta kyllähän sekin oli uskaltanut laulaa mulle ja vaikka mitä. Pussatakin mua! Vein sormet huulilleni siihen kohtaan. Kierähdin kippuralle sänkyni jalkopäähän ja puristin silmät kiinni. En haluaisi, että koulu alkaisi enää ikinä. Miten mä osaisin olla siellä Ninon kanssa? Eihän me oltu sovittu vielä mitään, ei me seurusteltu. Huokaisin ja kampesin istumaan sängynlaidalle. Milloinkohan poika palaisi?

// En oo kirjottanu pitkään aikaan, oon ollu leirillä ja muualla, nyt on vihdoin ollu aikaa! Tästä luvusta tuli vähän lyhyempi, mutta päätin kumminkin julkaista, kun tarina ei oikein oo edistynyt. Tuli aika huono luku, mutta kiitos, kun luit silti!