Maailman sylissä

Luku 25

Nino tutki aikataulua bussiaseman kyljestä. Mä pitelin meidän pyöriä pystyssä ja odotin vähän matkan päässä miettien kauhistuneena, mitähän lippu maksaisi.

- Vika bussi sinne päin on menny jo hetki sitte.

- No mitä me nyt tehään? mä kysyin vähän surkeana.

Aseman keltainen lamppu leikitteli Ninon murjotuilla kasvoilla, kun se kääntyi muhun päin.

- Mä ainaki ootan sitä seuraavaa, se sanoi, heitti repun selästään ja istuutui katukivetykselle.
- Se menee joskus kuuden maissa.

Mä en vastannut mitään, vaan talutin meidän pyörät lähemmäksi, laskin repun ja istuin pojan viereen. Tässäkö me sitten oltaisi koko yö? Aloin miettiä erilaisia skenaarioita, miksei kukaan ollut soittanut mulle. Joko äiti ei ollut vieläkään tullut kotiin, Janne oli nukahtanut tai unohtanut kokonaan, että mä olin ikinä lähtenytkään minnekään.

- Kiitos, ku sä lähit.

Nino keskeytti muminallaan mun ajatukset ja pörrötti etuhiuksiaan tuijottaen jonnekin kaukaisuuteen.

- Ei mitään, mä halusin lähtee, vastasin ja työnsin käteni takintaskuun.

- Ois pitäny ottaa Paco mukaan. Mut se on niin vanha. Toivottavasti Ella tajuu lenkittää sitä. Mul on jo nyt ikävä, Nino naurahti.

Mun katse viipyili pojassa, sen suorassa nenänvarressa ja kaarevissa huulissa, kunnes käänsin katseen jalkoihini. Silloin tiesin, ettei kukaan tyttö voisi koskaan saada mua tuntemaan näin. Mun mahassa muljahti vähän, mutta mua ei enää ahdistanut se paljonkaan.

- Kävelläänks johonki? Mul on vähän kylmä, ehdotin hetken päästä.

Nino myöntyi. Mutta juuri, kun olin nousemassa ylös, poika tarttui mua hihasta ja mä tömähdin takaisin kivetykselle. Yhtäkkiä se vei toisen kätensä mun poskelle ja hipaisi mun korvaa peukullaan. Mä nielaisin ja tunsin mun kasvojen kuumenevan.
En pystynyt katsomaan sitä silmiin, mutta se vetikin mun kasvot aivan lähelle omiaan. Unohdin varmaan kokonaan, miten hengitetään, kun tunsin Ninon huulien hipaisevan mun omia. Olisin ehkä pyörtynyt, jos en olisi istunut ja nojannut käsiini. Mun sydän todellakin rummutti melkein kipeästi rintaa vasten.

Poika perääntyi äkkiä ja kompuroi pystyyn posket punaisina.

- Oh shit, oh fuck, s-sori, se takelteli ja pyyhki kämmeniään housunlahkeisiin.

Tuijotin sitä suu vähän raollaan. Sanoinkuvaamaton ilo kipristeli mun varpaissa ja tykytti ohimoilla. En uskonut tätä todeksi. Eihän tällaista tapahtunut mulle.

- En mä...mä en, se yritti selittää.

En muista, olinko edes sulkenut silmiäni, mutta ainakin olin istunut siinä aivan liikkumattomana, mikä oli ehkä säikäyttänyt Ninon. Sen verran tajutessani nousin seisomaan ja kosketin varovasti pojan käsivartta.

- Kukaan ei oo aiemmin...tai siis mä en oo aiemmin...mä en osa...tai en odottanu ollenkaan sitä.

Kuulostin aika naurettavalta, mutta Nino näytti saavan takaisin vähän vanhasta rohkeudestaan. Me seistiin siinä hetki vastatuksin, muisto pojasta kihelmöi mun huulia. Kosketus oli kestänyt ehkä kaksi sekuntia, mä kaipasin lisää. Yhtäkkiä mun kurkkuun nousi pala. Jos se oli tehnyt sen vain kokeillakseen mua huomattuaan, että olin ihastunut siihen? Jos se halusi tietää, olinko tosiaan niin ällöttävä, että olin ihastunut poikaan?
Nino ei enää katsonut mua, vaan lukitsi meidän pyörät läheiseen lyhtypylvääseen.

- No mut, oliks sul kylmä? Mennäänkö?

•••

Me tultiin kaupan pihaan ensi kertaa kiusalliselta tuntuvassa hiljaisuudessa. Nino löysi jostakin ojanpenkasta yksin ajelehtivat ostoskärryt. Mä olisin halunnut kysyä siltä tuhatta eri asiaa, mutta sanat oli juuttuneet kurkkuun ja mä pelkäsin, että Nino katui kaikkea ja sitten viimeinenkin kaunis muisto katoaisi. Se näytti taas siltä kuin mitään ei olisi tapahtunut.