Maailman sylissä

Luku 12

Yhtäkkiä Nino pysäytti pyöränsä. Me oltiin tultu pienelle metsäaukealle, jonka reunassa seisoi vanha rapistunut tiilirakennus. Yö oli hämärtynyt, mutta eteensä näki vielä ihan hyvin.

- En tiiä, mikä tää talo on. Mut tää on mun yks lempipaikoista.

Nino heitti pyörän pusikkoon ja meni kokeilemaan, aukeaisiko metallinen ovi. Katselin hetken, miten luonto oli vallannut talon punaiset seinät. Sammal ja pikkuruiset taimet tunkeutuivat tiilien välistä. Ninon voitonriemuinen ääni huudahti jotain ja seurasin poikaa ovesta sisään. Lattian tilalla oli multainen märkä maa. Nino kulki edellä ja heittäytyi johonkin makaamaan. Kohdassa, jossa katto oli sortunut ja josta valo pääsi sisään, rötkötti vanha harmaa patja. Lysähdin pojan viereen mahalleni. Nino kaivoi taskustaan tupakan ja sytytti sen vihreällä sytkärillä. Yskähdin, kun savu tunkeutui keuhkoihin.

- En tiennykkään, et sä poltat, älähdin.

- Emmä poltakkaan. Pummin tän joltain.

Katsoin, kun Nino imi tupakkaansa. Keltainen pää hehkui pimeässä ja savukiehkurat leijaili tummuneelle taivaalle. Ninon silmät näytti entistäkin ruskeemmilta ja se puristi tupakkaa hoikkien sormiensa välissä. Se tarjosi sitä mullekin, mutta mä pudistin päätäni. En ollut koskaan polttanut, joten en tahtonut nolata itseäni yskimällä keuhkojani pihalle.

- Mul on ikävä kotiin, Nino valitti yhtäkkiä.

Hämmennyin ja avasin suuni vain sulkeakseni sen taas. Olin huomaavinani pojan silmäkulmassa kyyneleen. Aloin melkein panikoida.

- Kotiin kotiin, se selvensi.

- Nii, ei tää paska tuppukylä paskoilla ihmisillä tuu olee koskaan koti, uhosin ja hetken punnitsin, pitäiskö mun sittenkin vetää muutama henkonen.

- Ei me olla kotona. Me ollaan maailman sylissä, Nino huokaisi.

Se kuulosti tosi runolliselta. Mä hymyilin surullisesti. Me oltiin kauan hiljaa.

- Mitä sä mietit? Nino kysyi ja heitti tupakan maahan.

Se nitisti sen kengänkärjellään ja vetäytyi istumaan selkä seinää vasten. Mäkin kömmin istualleen.

- En tiiä. En ainakaan Ainoo, naurahdin pilkallisesti.
- En tuu saamaan sitä kuvaa pois mun verkkokalvolta. Se pussaili vessassa jonku jätkän kaa.

- Oon pahoillani, Nino lohdutti ja laski kätensä olkapäälleni.

- Mä en, töksäytin ja sipaisin peukullani Ninon kättä.

Poika kurtisti otsaansa yllättyneenä. Huokaisin ja käänsin katseeni. Nino veti kätensä pois ja tuijotti varpaitaan. Sitten se nuolaisi kuivia huuliaan. Katosta tiputteli vettä.

- Uskoksä et ihmisellä on enemmän ku yks elämä?

Havahduin kysymykseen. Pureskelin alahuultani.

- Toivottavasti on. Ehkä mun seuraava elämä on parempi. Mut mä toivon, et me tunnetaan sielläki. Mä en haluu, et säki jätät mut.

Ruhje Ninon otsassa oli parantumassa. Siinä näkyi enää pieni sinipunainen jälki. Hetken mielijohteesta kosketin sitä etusormellani. Poika kavahti kauemmaksi suu hiukan raollaan. Kyynel alkoi vieriä ummistetuista silmistä sen poskea pitkin. Pyyhin sen kämmenselälläni pois ja jatkoin siitä leukaan ja toiselle poskelle. Ninon iho oli pehmeä ja viileä, se nojasi kasvojaan kättäni vasten. Kun lopetin, Ninon kasvot melkein vääntyi tuskasta.

- Markus..., se sanoi hitaasti.
- Ootsä ihan hullu?

Mua huimasi vähän. Mun mahanpohjaa vihlaisi.

- Mä meinaan, et on mullaki tunteet. Et ihan kiva, jos sä leikit mun kans sen takii, et Aino hylkäs sut.

Kylmyys humpsahti jalkoihin. Nino siirtyi patjan toiseen reunaan ja risti kädet rinnalleen. Mä en osannut sanoa järkytykseltäni mitään. Kohautin harteitani.

•••

Kun me oltiin lähdössä, tiili putosi katosta ja kumahteli lattialle. Säikähdin sitä niin paljon, että miltei hyppäsin Ninon niskaan. Tartuin sitä käsivarresta, mutta sysäsin sen äkkiä pois. Nino etsi pyöränsä vähän vihaisen näköisenä, tempaisi sen esiin ja istui satulaan. Olin juuri kavunnut tarakalle, kun poika nytkäytti sen liikkeelle. Me ei puhuttu muuta kuin silloin, kun Nino kysyi, mihin suuntaan oli käännyttävä. Painoin poskeni sen selkää vasten.

Poika jätti mut vähän matkan päähän meidän talosta, koska keittiössä oli vielä valot päällä. Me hypättiin molemmat pois kyydistä. Tuuli pörrötti Ninon etuhiuksia. Se kumartui mun puoleen niin, että sen huulet melkein hipaisivat mun korvalehteä. Tupakanhajuinen hengitys tuntui kuumana poskellani.

- Hyvää yötä.

Jos olisin kääntänyt päätäni, meidän huulet olisi koskettaneet toisiaan. Olin kuitenkin jäätynyt paikoilleni, tuijotin hengästyneenä Ninon loittonevaa selkää. Se pyyhki silmiään ja ajoi tiehensä.

•••

Äiti seisoi eteisessä ja talutti mut sisään sättien mua naama punaisena. En tiennyt yhtään, mitä kello oli. Mutta ilmeisesti yli kaksitoista. Se veti hupparin mun yltä ja toi mulle vesilasin.

- Tästä jutellaan sitten huomenna, se uhkaili käsi dramaattisesti otsalla.

En pystynyt enää pidättelemään itseäni, vaan lysähdin eteisen lattialle ja aloin itkeä. Äidin vihainen ilme suli hämmästyneeksi ja sitten sääliväksi.

- Mitä tapahtu? Mitä on tapahtunu, Markus? Älä herätä Jannea tolla. Kerro mulle.

Yritin vain päästä omaan huoneeseeni, mutta äiti tuli tielle. Melkein tönäisin sen edestäni ja ryntäsin suoraan sänkyyn.

•••

Heräsin hirveään päänsärkyyn. Suu tuntui kuivalta. Venyttelin hitaasti ja yritin suojella silmiäni häikäisevältä valolta. Eilinen tuntui ihan epätodelliselta. Mua hävetti suunnattomasti. Tosiaan, ehkä mä olin vaan halunnut hukuttaa Ninoon sydänsuruni. Nyt mulla ei ollut jäljellä enää mitään tässä kauheessa paikassa. En uskonut, että Nino tahtoisi olla enää mun kaveri. Se varmaan piti mua ilkeänä ja ällöttävänä. Mähän olin melkein ahdistellut sitä, olinko?
Etsin puhelintani, mutta se oli ilmeisesti jäänyt repun taskuun. Mun oli pakko hoiperrella hakemaan se. Istuin sängynlaidalle ja avasin Googlen. Mun teki mieli vajota jonnekin maan syvimpään rakoon. Itseinho pisteli kurkussa. Nyhjäisin paljaalla varpaalla säärtäni. Kirjoitin hakukenttään homoseksuaalisuus. Mun mahassa väänsi, kun painoin ensimmäisen sivun auki.

Äiti raotti huoneeni ovea ja viskasin äkkiä puhelimeni sängylle näyttö alaspäin.

- Onko kaikki hyvin? Janne toi sulle kaupasta sipsejä. Ne auttaa krapulaan.

- Ei mul oo mitään krapulaa, väitin tylysti ja hankasin punaisia silmiäni.
- Jätätkö mut rauhaan?

Äiti istui mun viereen naureskellen. Sitten se nappasi äkkiä kännykkäni ja mä melkein karjaisin.

- Mä vaan katon, mitä kello...

Äidin lause katkesi, se vilkaisi mua ja puhelinta ja mua ja puhelinta. Tuntui kuin se hetki olisi kestänyt ainakin kymmenen minuuttia. Sen silmät leimahtivat kauhistuksesta, mutta se sentään sulki suunsa. Kohta sen kasvoille levisi lämmin hymy. Kaivauduin peiton sisään naama seinään päin.

- Meiän pitää tehä terveystiedossa esitelmä, selitin kiireesti.

Taas nähtiin mun näyttelijänlahjat. Äiti silitti mun hartiaa, mut mä työnsin käden pois. En halunnut, että se koskee muhun.

- Ei se kulta haittaa. Sun iässä voi vaihel...

- Mä en oo homo! huusin raivostuneena ja  työnsin äidin jaloillani pois sängystä.