Maailman sylissä

Luku 9

Pelkäsin koko ajan, että Kasper ilmestyisi jostakin jenginsä kanssa, vaikken myöntänytkään sitä Ninolle. Olin häpeissäni siitä, mitä rannalla tapahtui. Olisi pitänyt vaan pitää suu kiinni. Me istuttiin ruohokentän laidalla ja Nino asetteli pantaa hiuksiinsa.

- Mun pitää hakee kaapista mun treenikassi, se sanoi.

- Koulustako? piipitin.

No, siinä meni uskottavuus. Ninon silmät välkähtivät myötätuntoisesti.

- Siel on kengät ja suojat ja kaikki. Meillähän ois koulu jo loppu, ei siel ketään oo. Eikä sun tarvii tulla mukaan.

En mä nyt yksinkään halunnut jäädä. Ja sitä paitsi, jos Ninolle sattuisi jotain, niin syyttäisin itseäni, että olin päästänyt sen menemään.

- Miksetsä aiemmin hakenu sitä, mutisin.

- Hei kato! poika huudahti ponnahtaen pystyyn ja heilauttaen kättään.
- Se on valkku.

Harteikas lyhyt mies lähti harppomaan meitä kohti kentän toisesta laidasta. Sen tumma tukka oli sliipattu geelillä taakse ja lommoposkia reunusti lyhyt sänki. Mua rupesi hermostuttamaan sen ankara katse.

- Moi Saturnino, sähän oot ajoissa. Ja kaveri mukana?

Valmentaja hymyili mulle iloisesti ja mun ennakkoluulot sydämettömästä orjapiiskurista karisi hetkessä.

- Markus haluis tulla mukaan. Se on hyvä tyyppi.

Nino läimäisi mua selkään ja tökkäsin sitä etusormella sen toiseen poskeen ilmestyneeseen hymykuoppaan. Kun poika vilkaisi mua, työnsin nopeasti kädet syvälle taskuihin. Se nousi penkiltä ja sanoi valmentajalle lähtevänsä hakemaan vielä varusteitaan. Katsahdin murhaavasti Ninon loittonevaa selkää. Se oli tehnyt tän tahallaan. Piti sitten jäädä juttelemaan sen valmentajan kanssa.

•••

Treenit meni hyvin, vaikka meinasinkin läkähtyä alkulämmittelyssä. Toiset pojat oli vähän vanhempia ja kohtelivat mua kuin olisin ollut joku viisivuotias. Ehkä johtui siitä, että ne pelkäsi mun sinkoutuvat pallon mukana ilmaan, jos se osuisi mua mahaan. Ninostakin kuoriutui esiin kokonaan uusi puoli, enkä yhtään ihmetellyt, miksi se treenasi niin usein. Joukkue kannusti toisiaan ja lensi kasaan aina, jos joku teki maalin. Siellä oli pari kivaa amislaista, Lari ja Eemeli, mut ne asui jossain kauempana. Me oltiin ängetty samalle penkille, pojat avasi kengännauhoja ja irrotti säärisuojia. Nautin kerrankin hikisenä olosta.

- Vedit ihan hyvin, Make, Lari kehui.
- Oisit voinu olla huonompiki.

Hymyilin sille takaisin. Nino läpsi pystyyn noussutta tukkaansa.

- Mikä sun koko on? Eemeli kiskaisi mun jalan ilmaan ja yritti vääntää kengänpohjan itseensä kohti.

- Neljäykkönen, älähdin.

- Mul on sulle nappikset. Ne voi olla vähän isot, mut kyl sä siitä viel kasvat, poika vakuutti kiskaisten mua korvalehdestä.

-Millä te ootte menos kotiin?

Katsahdin Ninoa. Se asetteli vieläkin kiehkuroita otsalleen ja silmäili kenttää haaveilevan näköisenä.

- Se on ihan omissa maailmoissaan, Lari hekotti ja tuuppasi poikaa kylkeen.

- Tuuks kyydillä?

- Joo, poika murahti.

- Tuleeks Make?

Ninon otsa tummui. Sitten se tunki tavaransa laukkuun ja kohautti harteitaan. Eemeli käänty mun puoleen pää kenossa.

- No tuutko, Markus?