Maailman sylissä

Luku 24

En saanut kunnolla nukuttua. Mulla oli kamalan kylmä ja kun otin kuumeen aamulla, mittari näytti vähän yli kolkytkaheksaa. Ehkä olin sairastunut siitä sateessa istumisesta. Nuha ja kurkkukipu ei ainakaan parantaneet mun oloa. Mä en ollut ollut pitkään aikaan oikeesti kipeenä, joskus oli tullut väitettyä sitä äidille, kun en halunnut mennä kouluun. Heräsin ehkä kympiltä ja luin hetken jotain kirjaa. Havahduin uudestaan mun horroksesta, kun mun puhelin piippasi.

Nino: Meniks sun äiti tänään jo töihi
Nino: En oo nähny sitä vielä

Mä: Joo meni

Nino: Okayy
Nino: Nähään kohta

Mun kasvot vetäytyi hitaasti hymyyn.

Mä: Miten nii? Mä oon kipee, ei kantsi

Nino: Seki viel??? Käyn sit vaan nopee mut seuraavalla tunnilla on se kemian koe nii en voi olla pois :((

Mä odotin koko päivän, milloin Nino tulisi.  Napsin lisää buranaa, koitin nukkua ja tuijotin Netflixiä. Varttia yli kolme poika ilmestyi meidän oven taakse.

- Et tietenkään pääse treeneihin? Tässä muuten, me saatiin joku ihme moniste ihmisen ruuansulatuselimistöstä bilsassa.

- Ai kiitti, vastasin ja rytistin paperin mun housuntaskuun.

- Mikä olo?

- Ihan jees.

- No hyvä. Parane pian, poika toivotti hymyillen sitä hymykuoppahymyään ja rupesi loikkimaan portaita takaisin pyörälleen.

Onneksi mun naama oli jo valmiiksi kuumeesta punainen.

- Joo, pidä hauskaa, treenaa hyvin, huudahdin takaisin ja katsoin ovenraosta, kun poika nousi pyöränsä selkään ja ajoi kiharat hulmuten meidän kotitietä metsän sekaan.

•••

Kun on maannut koko päivän sängyssä, aivot on savustanu ittestään ulos joka ajatuksen. Musta tuntui nimittäin siltä, että mun oli pakko viimein kertoo Ninolle kaikesta. En vain tiennyt, miten pystyisin tekemään sen.
Jos se pelästyisi eikä haluaisi olla enää mun kaveri, en tietenkään pääsisi siitä ikinä ylitse, mutta mähän käytännössä valehtelin sille koko ajan. Ajattelin sen halauksista ja sen hymystä jotain ihan erilaista kuin sen oli varmaan tarkoitus viestittää. Ehkä se vain halusi olla mulle mukava? Olin aika säälittävä tyyppi.
Ellan sanat olivat vähän rohkaisseet mua. Mä olin ajatellut niitä yhtä mittaa. Niiden mukaan kuulosti vähän siltä kuin Nino pitäisi mustakin. Kaksoishäät ja muuta, vaikka se tietenkin oli pelkkä vitsi. Olinko mä tosiaan niin huono salaamaan asioita?

Nino oli oikea enkeli. En olisi koskaan uskonut, että sellaista ihmistä on olemassa. Aina väitetään, että ihastuneena näkee pelkät hyvät puolet, mutta vaikken olisikaan ihastunut Ninoon, mulla ei yksinkertaisesti voisi olla siitä mitään pahaa sanottavaa.

Mä olin käpertynyt viltin sisään sohvalle, kun äiti ja Janne tuli siihen iltapalalle ja me katottiin hetki yhdessä telkkaria. Tai en mä jaksanut keskittyä mihinkään tylsään puheohjelmaan. Äiti kaappasi mut kainaloonsa hellästi ja suukotti mun tukkaa. Vedin vilttiä tiukemmin ympärilleni ja painoin pääni äidin hartiaa vasten.

- Missä muuten te tapasitte? En muista, et oisin koskaan kuullu sitä, mä kysyin.

Kumpikin, sekä äiti että Janne näyttivät yllättyneiltä. Vaikka äidillä olikin vaihtunut miehet monesti, se ei kauheasti puhunut meidän kanssa suhteistaan, mikä oli ehkä ihan hyväkin asia. Joskus olisin vain halunnut tietää, mitä mun isän kanssa oikein kävi.

- Mulla oli yks työjuttu, kokous, siellä Espoossa. Alepassa sit näin teiän äitin, joka oli unohtanu lompakkonsa kotiin, niin mä sitten aattelin, että autetaan neitoa hädässä.