Maailman sylissä

Luku 32

Viimeisenä syyslomapäivänä yöpöydälleni oli yhtäkkiä ilmestynyt mun puhelin ja lappu sen viereen.

Hei kulta, me ollaan ruokakaupassa ja käydään Matildan kaverin Ullan luona kylässä. Ole kunnolla!! Hali ja pusu!
T. Äiti

Kello oli jo kakstoista. Napsautin puhelimen näytön päälle. Ninolta oli tullut kuusi viestiä.

Nino: Heyyeeyy pääsitkö jo kotiin?

Nino: Sori, oli huono idea et sä tulit. Onks sun äiti kamalan vihanen??

Nino: Halusin vaan toivottaa hyvää yötä :* Me nähään kohta :**

Nino: Ooksä vihanen mulle?

Nino: Kaikki hyvin?

Nino: Ok ei sit ymmärrän kyl

Nino ei saanut luulla, etten olisi tahtonut vastata sille. Viimekin kerralla se oli ollut aika vihainen. Toivottavasti äiti ei ollut selannut mun puhelinta, en halunnut olla kusessa.

Mä: Anteeks äiti otti taas mun puhelimen. Voidaanko nähä tänään?

Se kuulosti kyllä mustakin ihan tekosyyltä. Huomasin, että Nino luki viestin heti, muttei vastannut mitään. Tuhahdin ja heitin puhelimen sängylle. Vittu.

•••

Koska kukaan ei ollut palannut vielä iltaan mennessä, eikä Nino ollut vastannut mun viestiin, heitin takin niskaan ja lähdin pyöräilemään pojan talolle. Ihan sama, mitä se ajattelisi, mutta mä halusin vakuuttaa sille, että puhuin totta. Se oli varmasti jo tullut sedältään, olisihan huomenna koulua. Mitä lähemmäksi pääsin ja mitä sakeammaksi sade kävi, sitä enemmän aloin katua päätöstäni. Heitin kuitenkin pyöräni talon seinustalle ja hyppelin raput etuovelle. Emmin vielä hetken, huokaisin syvään ja ravistelin käsiäni, sitten soitin ovikelloa. Toivoin hartaasti, että Nino avaisi. Ella kuitenkin veti oven kummastuneena auki. Paco syöksyi hyppimään mun jalkaa vasten ja haukahti vähän.

- Moi, piipitin ja laskin hupun päästäni.

- Moi.

- Onks Nino kotona?

- Ninoooo, älä oo vihanen sun poikaystävälle! Ella karjui.

Pieni vilunväre kulki mun selkää pitkin. Ilmeisesti niillä ei ollut vanhemmat kotona. Kumarruin rapsuttamaan koiraa korvan takaa.

- Ei mul oo poikaystävää! Nino huusi takaisin.

Ella vilkaisi mua otsa kurtussa.

- Tuu alas!

Ei vastausta.

- Nino, tuu alas!

- En!

- Tuuuu alaas!

Kohta portaista alkoi kuulua kiivasta töminää. Nino hyppeli ne alas kuulokkeet päässään, tukka pörrössä ja pelkissä kalsareissa. Näytti vähän siltä kuin poika olisi itkenyt, sen silmät oli punaiset. Meidän katseet kohtasi ja tuntui kuin aika olisi hetkeksi pysähtynyt. Mun takinhelma valutti vettä niiden eteisen matolle. Sitten Ella melkein kiljaisi ja käännytti pojan harteista takaisin yläkertaan.

- Pue nyt jotain ees päälles, hyvä mies!

Mä naurahdin hihaani. Kului ehkä pari minuuttia, kun Nino pyyhälsi takaisin alas, tällä kertaa huppari ja verkkarit jalassa. Poika kyykistyi laittamaan Pacolle valjaat ja puki itse sadetakin päälleen. Kun ovi oli pamahtanut kiinni ja Ella huikannut hilpeät heipat, kiersin käteni Ninon ympäri ja painoin pääni sen hartiaa vasten. Poika väisti vähän yllättyneenä, mutta halasi mua sitten takaisin toisella kädellään.