Maailman sylissä

Luku 22

Nino norkoili etuovilla Veetin kanssa. Oli maanantai, joten mä olin melkein myöhässä. Juoksin loppumatkan reppu heiluen.

- Hei sori, huohotin.
- Mun äiti otti mun puhelimen, nii en pystyny aiemmin vastaa.

- Moi vaan sullekki, Veeti sanoi ylimielisen näköisenä.

Nino vei kätensä puuskaan ja kohotti vähän kulmiaan.

- Okei.

Mä työnnyin niiden ohi sisälle inhottava pisto rinnassani. Olin saattanut arvata, että Nino suuttuisi, mutten sitä, miten kylmä sen ilme olisi. Tää oli jo nyt kamala päivä.

Matikan tunnilla me käytiin funktioita, jotka osasin jo onneksi aika hyvin, eikä mun tarvinnut istua Ninon vieressä. Tuijotin ikkunasta mustia ohi ajelehtivia pilviä. Samassa Aino rojahti mun pulpetin päälle ja suipisti alahuultaan.

- Vittu saatana perkele, se haukotteli ja vetäisi valahtaneen topinolkaimen takaisin ylös.

- No? mä murahdin ja vedin vihkoni sen selän alta.

- Mul ei oo kärpäsen paskaakaa hajua, mitä tää nainen selittää. Oikeest, sun on pakko jeesaa.

- No joo mä voin, vastasin aika tylysti.

- Mikäs sulla on, menkat vai? Aino tuhahti ripsiään räpsytellen.

- Just ne, huokaisin ja työnsin tytön harteista pystyyn.

Kumarruin sitten sen kirjan ylle ja pyörittelin lyijykynää sormieni välissä. Aino jatkoi tuhahteluaan.

- Voitko pliide tulla meille tänään? Mä en oikeest selvii tästä, se aneni.

Yllätyin niin paljon, etten ensin osannut vastata. Käännyin vilkaisemaan Ninoa ja siirsin katseeni äkkiä takaisin kirjaan, kun kohtasin sen silmät.

- No kai mä voin, hieraisin niskaani.

- Oh my god, huh! Aino kiljaisi ja painoi päänsä pulpetinkannelle.

Naurahdin vähän ja katsahdin Ninoa vielä uudestaan syrjäsilmälläni.

•••

Tällä kertaa Aino tuli mun kanssa bussilla, vaikkei halunnutkaan istua mun vieressä. Se kuunteli kuulokkeilla musiikkia ja mä katselin tympääntyneenä ohi vilistäviä maisemia ja mietin, miksen ollut mennyt päivällä Ninon ja Veetin kanssa ruokalaan. En mä olisi saanut olla pojalle vihainen, mutta toisaalta se kännykkäjuttu ei ollut ollut munkaan vika.
Meinasin ajaa pysäkin ohi, kun olin niin ajatuksissani. Aino veti mut käsivarresta pitkillä rakennekynsillään ulos. Ajattelin, että pakenisin kotiin niin nopeasti kuin suinkin pääsisin.

Tyttö kattoi pöytään välipalan ja veti mankuen kirjat esiin niin kuin viimekin kerralla. Mä yritin neuvoa sitä parhaani mukaan, vaikka musta välillä tuntui, ettei se kuunnellut ollenkaan.

- Siis kuka ees tykkää matikasta? En voi tajuta, Aino kitisi.

- En tiiä. Mut kato, tähän x:n paikalle laitat nyt ton nelosen. Sit piirrät tohon kuvaajan, yritin selittää kärsivällisesti.

- En jaksa, tyttö huokaisi ja pamautti kirjansa kiinni.

Mä pudotin kynän takaisin sen penaaliin. Se sulki hetkeksi silmänsä ja nyrpisti pisamaista nenäänsä.

- Oota hetki. Mä ehkä tajusin.

Tyttö saikin onneksi myös viimeisen läksyn laskettua. Mä olin jo ihan valmis lähtemään.

- Mut hyvä, et sä yrität ees, kokeilin rohkaista noustessani tuolista.

Aino hymyili vähän ja letkautti lettiään.