Maailman sylissä

Luku 39

Istuin koulupöytäni ääressä ja hypistelin kirjotusvihkoni sivuja sormissani.

- Nino.

- Mm? Nino vastasi ja kääntyi mua kohti kirjahyllyltä.

- Haittaisko sua, jos en tulis mukaan? Sinne uimahalliin siis.

- Tietenki se on musta aina kivaa olla sun kanssa, mut ymmärrän kyllä tosi hyvin.

- On niit kouluhommiaki, mutisin.

Me oltiin hetki hiljaa, kunnes ojensin käteni ja Nino liikahti mua kohti. Kierryin tiukasti sen jalkojen ympäri. Ehkä vähän liiankin tiukasti, koska poika menetti tasapainonsa ja lysähti mun syliin sellasella voimalla, että tuolikin keikahti taaksepäin. Me tultiin yhtenä kolisevana mylläkkänä lattialle. Jäin tuijottamaan Ninon hölmistynyttä ilmettä, kunnes purskahdin raikuvaan nauruun.

- Ei kai sua sattunu?

- Ei, hekotin takaisin.

- No hyvä, poika huokaisi ja alkoi sitten itsekin nauraa.

Pyyhkäisin hiussuortuvan Ninon nenältä ja tunsin, miten jännitys muljahti mun mahassa.

- Haluun näyttää sulle, mitä oon kirjottanu.

Nino kömpi kyynärpäitään hieroen pystyyn ja ojensi mulle kätensä auttaen mut viereensä. Suljin hetkeksi silmäni ja työnsin sitten pojan sängylle istumaan. Menin hääräämään koulupöydälle ja mietin samalla paniikissa, jos tää olisikin virhe. Tunsin Ninon silmät koko ajan selässäni, joten mun oli joskus käännyttävä. Sähläsin meidän kaataman tuolin jaloilleen ja tuijotin suhrattuja sanoja vihkon sivuilla.

- Okei, mä en pysty lukee tätä, lue ite, mumisin naama punaisena ja viskasin vihkon Ninoa päin.

Poika poimi sen lattialta kärsivällisesti ja harmaa maisema ikkunasta tuntui yhtäkkiä erityisen kiinnostavalta.

- Se on susta, sanoin vielä hiljaa.

Kun pariin minuuttiin ei kuulunut mitään, mä pelästyin. Mun oli pakko katsoa, vaikka mun tykyttikin rinnassa hurjaa vauhtia. Nino istui vieläkin sängyllä ja tuijotti vihkoa edessään. Sitten se huomasi mun katseen ja hymyili. Poika nousi, tuli kiiresti mun luo ja veti mut ylös tuolilta, kai äskeisestä viisastuneena. Sitten se rutisti mua niin, että haukkasin äkkiä happea.

- Saanks mä tän?

Nyökkäsin innokkasti, helpottuneena. Nino irrottautui ja kallisti päätään.

- Se oli ihan tosi kaunis.

- Mä voin kirjottaa sen jollekki paperille paremmalla käsialalla, vakuutin.

Nappasin purkista kuulakärkikynän ja kumarruin etsimään paksumpaa paperia laatikosta.

•••

Vilkutin Ninolle ovelta. Matilda ja Jerico hakkasi toisiaan muovipusseilla ja liukasteli tietä pitkin autolle. Nino hyppäsi vielä portaat takaisin ylös mun luokse, nojautui vähän epäilyttävän lähelle, mutta vetäytyi viime hetkellä kauemmas ja puristi mua käsivarresta. Olin odottanut halausta, joten jäin häkeltyneenä seisomaan siihen.

- Tsemppiä, sä pärjäät kyllä, se kuiskasi.

- Kiitos. Pitäkää kivaa!

- Ninoo! Tuu jo, sä näät sun p...sä näät Markuksen koulussa huomenna! Ella kailotti etupenkiltä avonaisesta ikkunasta.

Seurasin, miten poika könysi taakse Matildan ja Jericon viereen. En nänhyt Ninon isää, mutta se sai mun olon silti inhottavaksi. Kun auto oli kaahannut pihasta, palasin sisälle ja suljin oven. Äiti veti mut kuitenkin heti eteisessä syliinsä.