Maailman sylissä

Luku 6

Nojasin kyynärpäitäni polviin ja heilutin laiskasti leukaa musiikin mukana. Käytävä oli ihan tyhjä. Oikeastaan se jopa oli vähän aavemaista. Istuin selkä vasten sinisiä kaappeja ja järsin lyijykynää etuhampaillani.
Tykkäsin joskus kirjottaa, kun ei mulla ollut oikein ketään, kelle puhua. Enkä mä tiennyt edes, mitä olisin sanonut. Siks oli helpompaa kirjottaa. Pysty pyyhkimään pois semmoset sanat, mitä ei halunnut sittenkään sanoa. Mä en ollut hyvä kirjottamaan, mut missä mä nyt oisin ollutkaan.
Sain melkein sydänkohtauksen, pamautin vihkon kiinni ja työnsin penaalin reppuun. En ollut kuullut kenenkään tuloa. Nino vilkaisi mua vähän huvittuneena ja työnsi avaimen kaappinsa oveen pääni yläpuolella.
Vetäydyin nurkkaan ja vedin hupun päähäni. Ai että, kun joskus inhosikin itseään.

- Ei sullakaan unia Spidermaneista, vai?

Rypistin otsaani. Nino veti kaapista ison treenikassin ja pamautti sen melkein jalkani päälle. Sitten se purskahti nauruun, varmaan omalle jutulleen.

- Mikset oo syömässä?

- Mikset ite oo? murahdin.

- Söin jo, se vastasi olkiaan kohauttaen ja lukitsi oven.

- Seittemässä minuutissa? Et ois päässyt viel ees pöytään. Siel on kalapuikkoja.

- Ja sä et tykkää kalapuikoista? Nino kysyi liukuessaan lattialle vähän matkan päähän musta.

En vastannut mitään, hautauduin vain syvemmälle huppariini. Olisin halunnut mulkaista sitä.

- Kuunteleksä taas sitä sun outoo bändiäs?

- Eppu Normaalia. Ei se oo outoo, tiuskasin.

Mä otin toisen kuulokkeen korvastani ja paiskasin sen Ninon kouraan. Mun oli silti pakko siirtyä vähän lähemmäs, että lanka riittäisi.

- Miks sä tulit?

Työnsin käteni taskuihin.

- Etkö ois halunnu? Nino liikahti vähän levottomasti.
- Mä luulin, että kaikki haluu mun seuraa, se virnisti.

Mun oli pakko virnistää takas. Nino nosti sen nyrkin ja mä tökkäsin omallani sitä.

Me istuttiin siinä koko välkkä. Sain tietää, että Nino harrasti jalkapalloa. Se oli ollut aika innoissaan siitä, että mäkin tykkäsin futiksesta ja vakuutti, että mun pitäis tulla kokeilemaan. Mietin, olikohan se sen joukkue, minkä näin treenaamassa. Ehkä mä voisin mennäkin.
Enkun tunnilla oli hirveesti suullisia tehtäviä ja mä häpesin mun hirveetä suomalaista rallimongerrusta.

•••

Kello soi ja kaikki rynnisti ulos luokasta. Kun me oltiin päästy Ninon kanssa pihalle, joku tyttö hyökkäs heti sen kaulaan. Mun ilme oli varmaan aika tyrmistynyt.

- Moi Ninoliini, kuka toi söpis on?

Tytön pitkät mustat mustat kiharat oli kasattu korkealle ponnarille ja molemmissa poskissa oli syvät hymykuopat. Keltainen toppi sopi hyvin sen ruskeaan ihonsävyyn. Nino työnsi tytön otsasta etusormellaan loitommas.

- Markus?

Naurahdin hermostuneesti.

- Tässä on mun isosisko Gabriella, poika esitteli näyttäen samaan aikaan sekä ylpeältä että lopen kyllästyneeltä.

- Ella, tyttö sähähti.

- No tässä on mun isosisko Ella sitten.

Nyökäytin päätäni ja tervehdin hiljaa pienellä kädenheilautuksella.

- Mennäänkö jätskille, poitsut? Tänne läkähtyy.

Nino kohotti mulle kysyvästi kulmakarvojaan. Mä suostuin.