Maailman sylissä

Luku 27

Nino heittäytyi selälleen sängylle ja huokaisi syvään. Lattia narisi kulahtaneen maton alla ja seinille oli ripustettu jotain vanhoja tauluja. Poika veti tyynyn tuoksua sisäänsä ja mä tuijotin sitä ihmeissäni ovensuulta.

- Mitä? Nino kysyi kohottaen päänsä.

- En tiiä, ei mitään, vastasin nopeesti ja vilkaisin muualle.

- Mä oon viettäny täällä ehkä yhtä paljon aikaa ku kotonani. Mut mitä sä siinä seisot? Tuu tänne. Nyt me vietetään maailman paras syysloma!

Nino virnisti ja mä huokaisin vähän. Löntystin sängyn eteen ja rojahdin pojan viereen silmiäni hieroen.

- Väsyttääkö sua vielä? Sä voit nukkuu, jos haluut.

En vastannut mitään, vaan sipaisin kiharan pojan korvan taakse. Se tarttui mun ranteesta kiinni ja laski mun kämmenen sen punaiselle poskelle. Mun sydän meinasi rutistua. Liikautin vähän kättäni ja samassa mun mieleen palasi se yö Ainon bileiden jälkeen. En voinut olla miettimättä, muistiko Ninokin sen, kun me oltiin istuttu siellä autiotalossa.

- Tykkäätsä tästä? kysyin varovasti.

Nino sulki silmänsä ja nyökkäsi pienesti, kun mä siirryin sivelemään sen leukalinjaa. Se poika sai mut vaan tuntemaan oloni niin hyväksi, sitä ei oikein voinut paremmin kuvailla.

- Nino, sä oot niin..., mä mumisin.

Nolostuin, kun se raotti toista silmäänsä enkä saanut enää sanottua mitään. Se ei onneksi pakottanut mua jatkamaan.

- Nii säki.

- Mistä sä tiedät, mitä mä olin sanomassa? Jos mä olin kutsumassa sua vaikka ääliöks, naurahdin helpottuneena.

- No, ei se muuttais mun vastausta. Ääliö.

- Hei, sä..! mä älähdin Ninon virneelle.

Ravistin huvittuneena päätäni, kun poika sulki uudelleen silmänsä. Ninosta tuli mieleen kehräävä kissanpentu enkä saanut enää mielikuvaa pois, kun olin kerran keksinyt sen. Avonaisesta ikkunasta leyhähti viileä tuulenvire, joka värisytti pojan otsalle kihartuvia suortuvia.

Mä en voinut enää vastustaa kiusausta, vaan pysäytin käteni Ninon poskelle ja kumarruin painamaan suukon Saturnuksen muotoiselle syntymämerkille. Pojan silmät revähti auki ja mä peräännyin häpeissäni sen kasvoilta. Mun yllätykseksi Nino kohottautuikin kyynärpäidensä varaan ja painoi mut niskasta takaisin luokseen. Henkäisin hämmästyneenä suoraan sen suuhun. Mun päässä kävi vieläkin epäuskoinen myllerrys.

Nino irtautui hetken päästä hengähtämään. Mä pelästyin tehneeni jotain väärää, mutta siinä samassa kaikki epäilykset valui pois, kun näin pojan ilmeen. Se räpytteli silmiään korvat kuumina ja huulet vähän turvonneina ja sai mun olon nolostuttavan sekavaksi. Sitten Ninon vatsa päästi kaikuvan murinan ja me kumpikin purskahdettiin nauruun. Poika könysi istualleen ja nielaisi.

- Mä luulen, et meiän pitäis...setä saattaa pelmahtaa tosta ovesta millon tahansa...

- Oh-, joo, nii, mutisin vastaukseksi ja hieraisin punertavaa niskaani.

- Mä kuolen nälkään! Nino ärjäisi yhtäkkiä ja jysäytti takaraivonsa seinään niin että kolahti.
- Sun pitää sit syödä myös. Mä lupaan, et sä tykkäät siitä.

- Joo, mielelläni, kiitos. Enhän mä sanonu, etten söis? ihmettelin.

- Okei, no hyvä, Nino hymyili ja tökkäsi etusormensa mun korvaan.

Kun sen setä viimein astui huoneeseen, kuumotus ei ollut kadonnut. Nino hyppäsi sängyltä matolle ja veti vähän liiankin innoissaan lautaset sedän kädestä.