Maailman sylissä

Luku 13

Kaduin ihan helvetisti sitä, että olin menny niihin bileisiin. Äiti oli koko viikonlopun ihan hermoraunio. Toivottavasti niillä oli ollut ees kiva romanttinen perjantai Jannen kanssa, vaikken uskonut sitä. Äiti oli luultavasti hermoillut mun takia. Matilda palasi sunnuntaina hyytävänkylmään ilmapiiriin. Se yritti selittää, miten ne oli ajanu kolme kertaa putkeen Linnunradassa ja heilunut Keinukarusellissa ja syönyt metrilakua, mut äiti eikä Janne kuunnellut sitä. Mä sulkeuduin omaan huoneeseeni ja kuuntelin, miten äiti huusi oven takana.

En mennyt alkuviikosta kouluun. Väitin, että mua sattui mahaan ja äiti paasasi, että se johtui varmaan viinanjuonnista. Se oli niin absurdia, että olisin nauranut, jos mua ei olisi ahdistanut niin paljon. Makasin sängyssä, järsin kynsiäni, tuijotin YouTubea ja yritin kirjoittaa lisää säkeitä runooni.  Yhtäkkiä WhatsAppini kilahti ja syöksyin katsomaan sen.
Ruudulla luki Nino lisäsi sinut ja henkilön Veeti ryhmään Yhteiskuntaopin ryhmätyö. Perään tuli yksityisviesti Ninolta, jossa se kysyi, miksen ollut koulussa. Hyppäsin melkein riemusta ilmaan. Ei se ehkä ollutkaan mulle kamalan raivostunut. Suoristin ryhtini ja sysäsin ajatukset syrjään. Olin varmaan oikeasti sekoamassa.

Mä: Vähän huono olo

Nino: Hö
Nino: No mut et sitte lintsaa enempää. Kaks päivää!!!! Kenen kaa mä sit kuuntelen sitä outoo musiikkii?

Yllätin itseni hymyilemästä ihan urpon näköisenä.

Mä: Viel yks kerta...SE EI OO OUTOO
Mä: Voin lähettää sulle mun soittolistan

Nino: Ei mul oo kuulokkeit dorka

Nino poistui paikalta. Sammutin puhelimeni ja heittäydyin selälleni sohvannurkkaan.

•••

Keskiviikkona mä vihdoin uskaltauduin kouluun. Kun olin kapuamassa portaita matikan luokkaan, mietin, kuinka kiusallista olisi istua Ainon vieressä. Yhtäkkiä mut vedettiin rinnuksista ylös ja nostettiin seinää vasten. Ilmat melkein leyhähti rinnasta pihalle. Tuijotin Kasperin vihasta laajenevia sieraimia velttona.

- Mitä tuli tehtyy?

Kaikkien katseet kääntyi muhun. En vastannut. Ei mitään. Ainakaan tietääkseni. Luultavasti oltu olemassa. Muutama oppilas remahti nauruun ja jatkoi matkaansa. Olin niin hämmentynyt, etten rehellisesti sanottuna osannut pelätä enempää. Pieni pakokauhu jyskytti takaraivossa, kämmenet hikosivat. Kasperilla oli musta silmä ja haava poskessaan.
Samassa joku kiskaisi sitä hartiasta. Tiesin heti, että se oli Nino. Mut lysäytettiin maahan ja hieroin kipeitä polviani noustessani pystyyn. Nino oli Kasperia paljon pidempi ja paljon leveämpi. Se näytti jopa vähän pelottavalta.

- Markus ei ees oo ollu koulussa. En tiiä yhtään, mitä äijä selittää.

- Mut sen äiti on se läski terkkarimamma, joka ei pidä turpaasa kii, poika murahti ja lähti kiiruhtamaan tulosuuntaansa takaisin.

Nino veti mut pystyyn pahoitellen. Ei mun äitiä olisi tarvinnut vetää mukaan. Kihisin vihasta.

- Sattuks?

- Ei. Kaikki ok.

- Kato, ku joku on kirjottanu poikien vessan seinälle, et Kasperilla on klamydia. Sil oli terkkari eilen, nii kai se luuli, et se olit sä.

Olin tukehtua omaan sylkeeni räjähtäessäni nauruun. En mä koskaan uskaltaisi tehä semmosta. Mut tarkottiko se, että Kasperilla oli oikeesti...? Mä halusin unohtaa sen mielikuvan.

Yhteiskuntaopin tunnilla me jatkettiin sitä projektia. Se oli joku talousaiheinen. Veeti ei puhunut meille mitään, makasi vain pulpetillaan. Mä yritin etsiä Ninolle tietoa ja se kirjotti koneella ylös. Pyöräytin turhautuneena silmiäni.

- Tän palautus on kahen viikon päästä, nii kyl meil on viel ihan hyvin aikaa, Nino vastasi katseeseeni.

Miks just Veetin piti olla meidän ryhmässä? Se oli nostanut jalkansa pupetille ja selaili Instagramia. Vaikka no, olis kyllä kai ollut huonompiakin vaihtoehtoja.

•••

Oli ehkä eka kerta, kun kuulin Ninon kiroilevan. Sen takakumi oli tyhjennetty ja pyörästä irrotettu satula. Poika nojasi pyörätelineisiin kaksin käsin ja ravisteli päätään. Mäkin olin vihainen. Nino tuhahteli ääneen, ettei pyörä ollut ollut halpa.

- Mä sit joudun kävellä kotiin. Emmä tota romua voi perässä raahata.

- Kylhän teille menee bussi, vai mitä? Kannat sen mukanas.

- Nii kai sit.

Nino suoristautui täyteen mittaansa, lasketteli muutaman ketjun kirosanoja lisää ja potkaisi kiven tieltään.

- Eiks täst voi ilmottaa poliisille? Tai ainaki opettajalle? ehdotin.

Katsahdin poikaa ja vilkaisin äkkiä muualle, kun meidän silmät kohtasi. Mua alkoi pyörryttää.

- En tiiä. Eiköhän me kaikki tiietä, kuka tän teki? Mä en ainakaan haluu tulla hakatuks, se ärjähti ja kyykistyi nypläämään lukkoa auki.

Säikähdin vähän sanojen epäkohteliasta sävyä, mutta koitin olla välittämättä. Ilmotin lähteväni bussipysäkille.

•••

Mä näköjään kärsin nykyään unettomuudesta. Mun aivot askarteli taas sen saman aiheen kanssa, vaikka yritin unohtaa koko jutun.
En mä ollut homo. Homo. Se sanakin kuulosti haukulta. Vitsiltä.
Mulla ei ollut mitään niitä vastaan, mut en mä koskaan ollut kuvitellut itse olevani sellainen. En mä kyllä muista, että olisin koskaan ollut ihastunut keneenkään. Ainakaan myöntänyt olevani.

Ehkä mä vain halusin olla Ninon kaveri, kun ei mulla koskaan ollut ollut parasta kaveria. Nyt mä olin pilaamassa meidän ystävyyttä kuvittelemalla jotain outoa. Mä olin varmaan vähän jotenkin mielenvikainen. Kuka olisi voinut kuvitella? Uskaltaisinko mä edes ajatella sitä, että....olisin ihastunut poikaan? Mut olihan Nino urheilullinen, hauska, ymmärtäväinen ja vaikka mitä muuta. En mä tiennyt, pitikö se edes musta. Tuskinpa, mä olin aika imbesilli. Kukaan ei varmaan ollut koskaan ollut ihastunut muhun. Sen tajutessani mä tunsin oloni tosi yksinäiseksi. Olisin tarvinnut jonkun kosketusta, edes lämmintä sormenpään hipaisua. Mun elämä oli aina niin vaikeeta. Ei olisi kannattanut syntyä Markus Vuorelaksi.

Ninon veitikkamainen hymykuoppa ja Saturnuksen muotoinen syntymämerkki vainosi vielä mua senkin jälkeen, kun olin nukahtanut.