Is this a game?✅

Patoutumat paperille

Kävellessäni treenikselle mä olin saanut loistoidean uuteen biisiin. Lähinnä sen kertosäkeeseen. Sitä mä olin mielessäni makustellut siihen asti et pääsin perille ja alkanut sitten sylkeä ajatuksia paperille. Yleensä se oli meistä aina Niko joka näitä lyriikoita kehitteli pienessä päässään.

Mun ideat oli kuulemma jostain syystä aina liian synkkiä. Minkä mä sille voin että mun elämäni nyt vain oli ollut täyttä paskaa. Bändijuttuja lukuunottamatta. Nyt alkoi pikkuhiljaa vaikuttaa siltä et nekin sai lukea jo samaan sarjaan.. tai sitten musta vain oli tullut aivan helvetin säälittävä ihminen.

Tämän yksilön kohdalla mua nyt vain lähinnä pelotti että kävikö tästä liian selvästi ilmi se mistä oli kyse.. mä en halunnut jätkien tajuavan sitä vielä. Kenestäkään muusta nyt puhumattakaan! Enkä mä oikein voinut alkaa väittää sitäkään et se vain tuli mieleen. Me ei kirjoitettu kuin aiheista mitä me oikeasti oltiin käyty läpi ja mistä me tiedettiin. Silloin ne sai kuulostamaan eniten omalta kun siinä oli omakohtainen stoori taustalla. Yleensä juuri ne myös sattui kaiken eniten.. mutta ainakin sä sait ylpeydellä sanoa et se oli alusta loppuun omaa.

Kuulin ovelta rapinaa ja paniikinomaisena reaktiona ryttäsin paperin käsissäni pieneksi mytyksi vain ja heitin pöydän vieressä olevaan roskakoriin. Ennen kuin kukaan ehtisi tajuta mitään. Tavanomaisempaa tämä mun kohdalla oli että mä vaan istuin ja koomasin treeniksellä kun tein yhtään mitään...

Oven suulta mua katsoi hämmästyneen näköinen Aleksi. Mä en olettanut sen tulevan näin pian... eihän tämä vielä kiusalliseksi muuten ollut mennytkään. Enää vain Joonas yhdistettynä tähän tilanteeseen olisi ollut kiusallisempaa. Sanokaa mun sanoneen.. viiden minuutin päästä tuo Einstein ilmestyi paikalle!

"Ai sä oot jo täällä?" se sanoi kysyvästi.

Ihan ilmielävänä. Mitäpä sitä muutakaan olis ihminen tähän aikaan aamusta tehnyt. Nukkunut himassa tai koittanut hukuttautua suihkuun? Kumpikin kuulosti tähän hetkeen hyvältä vaihtoehdolta. Olis vain sittenkin pitänyt jäädä kotiin.

"En viittiny himassa enää yksinkään.." vastasin.

Se nyökkäili vain ja lähti suuntaamaan keittiöön. Mä huokaisin syvään ja kirosin pienessä mielessäni kaiken alimpaan helvettiin. Itsestäni aloittaen. Kuinka paljon toinen ihminen saattoikaan saada sut vihaamaan itseäsi... edes tietämättään siitä.

Ei Aleksi sellaista olisi tahtonut aiheuttaa. Kyllä mä sen tiesin. Vaikka se olikin ajoittain hieman.. no, itsepäinen kusipää.. ei se sentään täysin mulkku ollut. Se oli tullut huomattua kyllä.

"Otat sä kahvia?" keittiöstä kuului kysymys.

Mieluiten mukillinen myrkkyä kiitos... tai jotain mikä saisi mut unohtamaan sen mitä mä tunsin. Pyyhkimään sen kaiken pois kuin mitään ei koskaan olisi ollutkaan. Se riitti mulle. Vai oli liikaa pyydetty? Ihan totta.. en mä sentään niin kamala ihminen ollut ettenkö olisi ansainnut unohtaa asioita millä ei ollut loppupeleissä yhtään mitään merkitystä. Ainakaan sen kannalta mitä odotuksia oma ajatusmaailma asetti.. se oli aivan oma lukunsa.

Nousin tuoliltani ja lähdin keittiön suuntaan kohti Aleksia. Tai kahvinkeitintä... pistorasiaa ja haarukkaa.. aivan sama. Tähänkö pisteeseen mä jo olin ajautunut et millään ei ollut enää väliä.. mikä mua oikein vaivasi.

"Joel? Oot sä siellä?" Aleksin ääni tiedusteli.

Se seisoi selkä muhun päin. Etsi ilmeisesti kahvimukeja kaapista. Sen hiukset oli söpösti sotkussa. Kuten aina.. se ei tainnut edes omistaa hiusharjaa. Mikäpä siinä.. söpöltä se näytti noinkin.

Sen päällä oleva harmaa t-paita paljasti alleen piilottavan kauniin ihon, kun tuo kurottautui ottamaan ylähyllyltä jotakin. Mä tiedän! En mä olisi saanut katsoa saati ajatella mitään tuollaista. Mä vaan en saanut katsettani irti siitä..

Ovelta kuuluva rasahdus herätti mut takaisin tähän maailmaan. Ei hitto miten perseestä tämä olikaan.. niin julmalta kun se tuntuikin sanoa, Aleksia ei olisi koskaan pitänyt pyytää mukaan.. mun kohtalo oli varmasti syntyä seuraavassa elämässä wc-harjana...

Eihän mun päässä kehittyneet tunteet olleet Aleksin vika. Se vain aiheutti mussa jotain sellaista mitä mä en osannut sanoin kuvailla itsekään. Turha mun sitä oli syyttää... peilistä se syyllinen löytyi.

"Ja mä luulin olevani ajoissa" Joonaksen ääni kuului mun takaa.

Käänsin nopeasti katseeni sen suuntaan ja sitten taas Aleksiin joka katsoi mua kysyvästi. Se odotti selkeästi vastausta kysymykseensä. Otinko mä kahvia..?

"Joo. Kaada vaan" vastasin väkinäisesti hymyillen.

Se katsoi mua oudoksuvasti muttei sanonut mitään. Parempi olikin olla ihan hiljaa... kukaan muu ei vielä tiennyt joten kaikki oli siis toistaiseksi ihan ennallaan. Eikö niin..?

***

Kohta tapahtuu jotain oikein hauskaa ::)