Is this a game?✅

Kuutamolla

Aivot raksutti lujempaa kuin koskaan ennen ja se jos mikä oli mulle uutta. Mä en ollut juuri tottunut käyttämään päätäni. Mä yleensä tein ensin ja ajattelin vasta sitten. Oli siitä joskus ollut hyötyäkin.

Me istuttiin Aleksin kanssa sohvalla vieretysten ja katseltiin kun televisioruudulla juoksenteli keltaiset typerykset. Toisin sanoen siis Simpsonit... mä en koskaan oikein ollut tajunnut niiden ideaa. Ja kuinka helvetin pitkään nekin oli jo pyörineet uusine kausineen ja kaikkineen...

Mua ahdisti ja pelotti ajatus siitä et kaikesta viimeisen vuorokauden aikana tapahtuneesta pitäis kertoa jätkille. Vaikeahan sitä oli sanoiksi pukea kun ei käsittänyt itsekään mitä oli tapahtunut ja missä ihan oikeasti mentiin... mä tiesin vain et Aleksin huulet oli tulleet jo melko tutuiksi tässä viime tuntien aikana. Sanokaa miksen mä äkkiä ajateltuna löytänyt siitä asiasta yhtä ainoaa huonoa puolta?!

Samaan aikaan musta tuntui et tämä oli sekä hyvä että huono juttu. Hyvä sinänsä et mä olin viimein saanut sanottua sen mikä mieltä oli jo pidempään painanut. Toki pienellä Aleksin avustuksella. En mä suutani auki olis saanut jos se ei olis ruvennut kysymään. Hyvä siis että porukasta löytyi edes yksi salapoliisi...

Huono tämä taas oli siinä mielessä et kaikki tuntui todella erikoiselta. Mä luulin tämän helpottaneen oloa ja selvittävän ajatuksia edes jossain määrin mutta musta tuntui et tämä meni vain vaikeammaksi ja vaikeammaksi. Tai sitten mä vaan paisuttelin asiaa oman pääni sisällä. Täysin mahdollista sekin kun minusta oli kysymys.

"Mun pitäis varmaan ruveta lähtemään" Aleksin ääni kuului mun viereltä.

Sen sanat kuultuani mä tunsin samantien piston sydämessäni. En kai mä olis halunnut sen lähtevän. Tai ajatellut lähtevän... ehkä mä kuvittelin pienessä mielessäni sen jäävän yöksi. Kello oli kuitenkin jo aika helvetin paljon. Olisihan se tännekin voinut jäädä yöksi. Tai kahdeksi...

"Voisithan sä yöksikin jäädä" huomautin.

Mä katsoin sen hymyileviin kasvoihin enkä voinut kuin hymyillä itsekin. Sen rinnalla mä tunsin itseni jotenkin todella amatööriksi. Ihan joka suhteessa. Sillä oli niin paljon kokemusta kaikista ihmissuhdekuvioista ja sen sellaisista.

Olinhan mäkin kaikenlaista tehnyt mutta ei se tainnut olla mitään verrattuna Aleksiin. Mä olin saanut kerran elämäni aikana maistaa rakkauden katkeraa kalkkia. Mä olin ollut hyväuskoinen ja kuvittelut kaiken olevan ikuista. Juuri niin kuin mulle oli uskoteltu. Ja kuten arvata saattaa, mä olin ainut jota se kaikki satutti. Ainut jonka sydän särkyi. Mä en olis välittänyt toistaa sitä tragediaa enää uudelleen... siksi kai pelkäsin niin paljon tätä kaikkea. Pelkäsin mennä rikki uudelleen. Niin tuoreessa muistissa se vielä oli vaikka oli siitä aikaakin kulunut jo vaikka kuinka paljon. Sellaiset asiat.. ne vaan ei unohdu.

"Oot sä varma?" Aleksi kysyi.

En mä sitä muuten olisi ehdottanut. En siksi et mä olisin kavahtanut yksin jäämistä. Siihen mä olin vuosien saatossa jo tottunut. Vaikka enhän mä siitä niin kovasti välittänyt.. mutta oli kai minunkin joskus kohtalooni tyydyttävä. Eihän kaikkea voinut saada...

"En mä olis sanonut jos en olisi" vastasin päättäväisenä.

Ei mulla tämän kanssa mitään taka-ajatuksia ollut. Ei mulla ollut sellaista fiilistä nyt. Eikä se tuntunut tässä kohtaa oikealta. Läheisyys oli ainut mitä mä tässä hetkessä kaipasin. Ja nimenomaan Aleksin läheisyyttä.

"Sä vaan oot hieman sekasin ajatustes kanssa" se sanoi.

Totta tuokin mutta en mä ihan saanut kiinni siitä miten se liittyi tähän mitenkään. Kyllähän se silti yöksi olisi voinut jäädä. Mun ajatukset oli olleet sekaisin jo pidemmän aikaa eikä se ollut vaikuttanut yhtään mihinkään.

"Enkä mä halua sotkea niitä enää yhtään enempää" se jatkoi.

Miten se osasikaan ajatella noin fiksusti. Mun päässä löi vain tyhjää. En mä osannut rakastuneena ajatella noin selkeästi. Siinä se eroavaisuus taisi tullakin... mä olin meistä se rakastunut. Ei Aleksi ollut missään kohtaa sanonut tuntevansa samoin. Voi helvetti...

"On varmaan parempi että meet kotiin" sanoin hiljaa.

Omasta puolestani mä olin täysin varma että se olisi voinut jäädä mutta jos se itse ajatteli noin... eihän ystävien välisestä suhteesta voinut mitään tulla. Mitä mä olin oikein ajatellut?

"Hei.. nähdään sit huomenna" se sanoi hymyillen ja taputti hellästi mun reittä.

Se kurottautui suutelemaan mua vielä ja nousi sitten lähteäkseen. Ethän sä voinut tehdä noin jos sä et... vai voitko? Kyllä se taisi olla enemmän kuin oikeassa mun ajatusteni sekavuudesta... mä olin aivan kuutamolla.

***

Palataan pikkuhiljaa näihin muihinkin stooreihin kun saatiin taas yksi pois päiväjärjestyksestä :)