Is this a game?✅

Tunteiden karkuri

Muut oli jääneet vielä treenikselle mun lähdettyä pakoon omia ajatuksiani. Itseäni, Aleksia.. mitä lie. Ikuinen vastuuta pakeneva karkuri. En mä osannut kohdata asioita niin kuin aikuisen ihmisen olis kuulunut osata... siksi kai mä tällaisessa tilanteessa olinkin.

Mä en loppupeleissä ollut edes täysin varma ahdistiko mua enemmän Aleksin läsnäolo vai omat tunteeni. Yhdistettynä vielä siihen ettei tuo ihmisparka edes tiennyt koko asiasta yhtään mitään. Eli elämäänsä vain onnellisena ja täysin tietämättömänä siitä et yksi sen läheisimmistä ystävistä oli korviaan myöten kusessa siihen. Mä olisin ansainnut jäädä katujyrän alle, tiedetään...

Ainakaan mä en ollut valehdellut kenellekään sanoessani kärsiväni päänsärystä. Se oli jotain melko infernaalista tällä hetkellä. Sitä se teetti kun yritti edes kerran käyttää päätään. Ajatukset paisui siihen tahtiin että kohta hajoaisi kupoli. Olisinpa mä vain osannut sanoa ajatukseni ääneen. Tuskin siitä sen suurempaa haittaakaan olisi ollut...

Vaikka Joonas oli vakuutellut tuntevansa vetovoimaa Aleksia kohtaan vain seksuaalisessa mielessä, mä en siitä huolimatta ollut täysin varma siitä. Mitä jos Aleksi tunsikin jotain muuta. Jotain paljon enemmän.. siltä niiden katseet treeniksellä oli mun silmiin näyttänyt. Mun oli vaikea uskoa et kukaan katsoisi toista sillä tavalla ilman mitään tunteita...

Mä saatoin kuulostaa siltä et syytin tästä Joonasta ja Aleksia mutta todellisuudessa ainut syyllinen olin minä itse. Mä olin se joka oli päästänyt tunteensa tähän pisteeseen.. mä olin se joka ei uskaltanut kohdata totuutta silmästä silmään vaan pakoili sen minkä hiukankin ehti. Ihan kun mä olisin odottanut Aleksin tajuavan itse mistä oli kysymys. Ihan niin läpinäkyvä mä en sentään tainnut vielä olla.

Kotiin meneminen ahdisti mua.. se sai mut muistamaan Aleksin kanssa käydyn keskustelun ja sen kuinka erilaisen puolen mä siitä olin nähnyt. En mä uskonut muiden nähneen siitä sellaista puolta tai pystyvän edes kuvittelemaan. Totuus oli ollut niin lähellä mutta silti niin kovin kaukana. Mun olis pitänyt kertoa sille kun tilaisuus oli... toista ei välttämättä enää tullut.

Himassa mä istuin vain sängyllä ja pohdin syntyjä syviä. Päällimmäisenä nyt sitä et kuinka mä saisin muotoiltua tämän kaiken sanoiksi. Kuinka mä saisin kerrottua Aleksille ilman et kaikki hajoais käsiin. En mä kuitenkaan mitään elämää suurempaa katastrofia tästä halunnut tehdä. Vaikka se riski tässä taisi olla jo olemassa...

Miksi ihmisellä piti ylipäätään olla tunteita. Miksei vaan voinut olla tunteeton ja kylmä. Päättää vain et se oli siinä. Unohtaa kaikki inhimilliset tunteet. En mä kaivannut mitään sellaista. Mä halusin ihan vain olla. Sekö oli liikaa pyydetty?

Minkälaisia kokemuksia ihmisillä ylipäätään mahtoi edes rakkaudesta olla kun niin moni kuitenkin väitti ihastumisen tunnetta mukavaksi. Oli kuulemma maailman ihanin tunne olla rakastunut. Rakkautta ilmassa... antakaa vain konetuliase niin mä ammun sen maahan sieltä. Saatana...

Rakkaus oli vaikeaa, inhottavaa, kamalaa ja ällöttävää. Mä en kokenut minkäänlaista tarvetta sellaisille tuntemuksille. Vaikeaa mulla oli muutenkin, inhottava olo mulla oli jatkuvalla syötöllä, vähemmälläkin sai itsensä tuntemaan kamalaksi ihmiseksi ja ällöttäviä ajatuksia mun pääni oli täynnä. Joko riitti?

Jos mä tästä joskus kuivin jaloin selvisin, mä vannoin vaikka oman henkeni kautta etten jumalauta rakastuisi enää milloinkaan. Niin hirveältä tämä tuntui.. mä kaipasin sitä tunnetta kun ei ollut ajatustakaan mistään tällaisista tunteista. Kuinka vapauttavaa se olikaan. 

***

Kohta tapahtuu jotain kivaisaa :)