Is this a game?✅

Epävarmaa

*JOEL*

"Yritä edes!" naurava ääni käski.

Minähän yritin! Yritin parhaani ihan varmasti. Eikö se muka riittänytkään.. kaikesta päätellen ei ainakaan tässä leikissä. Mä myönnän.. mä olin ehkä hieman avuton kaikessa tavallisessa.

Mä olin juuri se tyyppi joka onnistui polttamaan veden pohjaan, laittamaan suolan sijaan ruuan sekaan sokeria, pistämään pyykinpesukoneeseen pesuaineen pyykkien sekaan ja tappamaan jopa tekokasvit. Luoja mä olin kädetön..

"Kohta meillä ei oo enää mitään mitä syödä" puolustauduin.

Aleksi oli siis päättänyt ryhtyä tekemään lettutaikinaa ja minä vältyin tältä katastrofilta lupaamalla että paistaisin ne sitten. Katastrofihan siitäkin tuli... mä sanoin etten osannut tehdä mitään tavallista. Ei mua saanut päästää keittiöön missään olosuhteissa! Ei ainakaan jos halusi sen säilyttävän alkuperäisen olomuotonsa..

Aleksi halusi hauskuuttaa itseään pistämällä mut heittelemään lettuja pannulla kuin mikäkin master chef. Sehän olikin aivan saatanan hauskaa kun mä en osannut yhtään mitään! Eihän mulla pysynyt edes paistinlasta kädessä!

Ensimmäiset kolme mä olin polttanut suvereenisti syömäkelvottomiksi, siitä seuraavat oli jääneet raaoiksi ja sitten tuo käski mun vielä alkaa leikkiä näiden kanssa! Eikö äiti opettanut ettei ruualla leikitä?

"Mä autan. Tehdään yhdessä" se sanoi.

Mä en jaksanut uskoa että se auttaisi asiaa millään tapaa mutta saihan sitä aina yrittää. Ehkä me pystyttäis tähän yhdessä.. ihan kuten kaikkeen muuhunkin.

"Ota kiinni" Aleksi ohjeisti.

Mä tartuin epäilevästi kiinni paistinpannun varteen ja tunsin hetken päästä tutun lämpimät kädet omieni päällä. Sen yläkroppa painautui vasten mun selkää ja sai ajatusmaailman sakkaamaan vielä kaksi kertaa enemmän. Tämähän vain pahensi tilannetta!

"Ihan varovasti" se jatkoi ohjeitaan.

Vaikka mä miten olisin yrittänyt keskittyä siihen mitä piti tehdä, mä en vain saanut pidettyä ajatuksiani kasassa. Kuinka mä olisin muka voinut sivuuttaa sen miten täydelliseltä toisen kroppa tuntui omaa vasten...

"Joel?" se kuiskasi kysyvästi.

Paikalla... fyysisesti kylläkin mutta henkisesti omilla teillä. Kuten aina.. en mä koskaan osannut keskittyä olennaiseen. Voidaanko yhteistuumin vain syyttää sitä et mulla oli adhd?

"Joo" vastasin nyökkäillen.

Tästä olikin lupa odottaa ihan mitä tahansa täydellisen epäonnistumisen ja onnistumisen väliltä. Ainakin mulla oli auttavat kädet jeesaamassa edes vähän.

"1,2,3.." se laski kolmeen ja pienellä ranneliikkeellä sai kuin saikin pannulla olevan letun heitettyä ympäri. En mä tuossa olisi onnistunutkaan. Taktiikkalaji! En mä koskaan sellaisia ehtinyt ajatella..

"Hyvinhän se meni" mies sanoi lempeästi ja painoi kevyen suukon mun poskelle.

Niin kai kun sä itse teit työn. Jos mun itse olisi pitänyt, tuo olisi nyt lattialla meidän jaloissa. Enkö mä vain suosiolla saanut jättää keittiöhommia sellaisille jotka ne hallitsi.

"Seuraavan sä saat tehdä itse" se huomautti.

Mä katsoin kyseenalaistaen sitä kun se etsi kaapeista lautasia ja ruokailuvälineitä. Jos sä todella laskit tämän mun varaan, ei me paljoa lautasia kaivattu. Joko me syötiin lattialle tippuneet epäonnistuneet yksilöt tai sitten me jaettais tämä yksi ja ainut onnistuneeksi jäävä kappale.

"Aleksi!" huudahdin epätoivoisena.

En mä halunnut pilata meidän ruokia. Siksi olikin parempi etten mä koskenut yhtään mihinkään. Tai sitten mä menisin harjoittelemaan leikkikeittiöllä.. takaisin lasten lelukopalle! Sinne mä taisin kuuluakin..

"Kerro" se tokaisi lopettamatta hääräilyään.

Mua harmitti etten mä osannut edes näin yksinkertaista asiaa. Tai sitten mä pelkäsin vain epäonnistua. Luulisi että mun tapauksessa siihen olis ehtinyt jo tottua.

"En halua.." sanoin hiljaa.

Mies kääntyi mua kohti ja hymyili lempeästi. Se asetti lautaset ja ruokailuvälineet pöydälle ja asteli mun luo. Se nosti kätensä mun kasvojen kohdalle ja silitti hennosti sormellaan mun poskea.

Se pudisteli päätään hymyillen ja nappasi paistinlastan mun kädestä. Se ohjasi mua hennosti sivummalle ja asettautui hellan eteen. Oli se sitten vietävän suloinen tuollaisena..

"Ei tämä runkkaamista vaikeampaa ole" se tokaisi.

Katsoin sitä silmät hämmästyksestä suurina. Ihanko tosissasi sä vertasit lettujen paistamista runkkaamiseen... kyllä mä tiesin sun olevan likainen mutta että näin likainen..

"Mitä tekemistä sillä on tämän kanssa?" kysyin huvittuneena.

Mä en löytänyt yhtäkään yhteistä tekijää. Sitä paitsi tuossa sai vielä pelätä polttavansa itsensä rasvan kanssa! Nyt ei ollut oikea hetki ajatella yhtään mitään...

"Ranneliikkeen merkitys korostuu" se huomautti.

Olisikin ollut yliarvostettua ottaa vertauskuvaksi vaikkapa jääkiekko.. siinäkin ranneliikkeellä oli aika suuri merkitys. Toisaalta mihinpä tiikeri nyt juovistaan olisi päässyt..

Se tarttui mua kädestä ja vetäisi takaisin lähelleen. Se kietoi mun käden ympärilleen ja painautui lähemmäs.

"Osaat sä?" se kuiskasi.

Viimeistään tässä kohtaa mun oli myönnettävä et mä en enää ollut varma puhuiko se ruuanlaitosta vai jostain ihan muusta.. mä uskalsin vain sanoa fifty-fifty.. ensin mainitusta mä en tiennyt yhtään mitään mut jälkimmäisestä ehkä jotain. Olin mä sen verran monta yksinäistä iltaa saanut viettää... 

***

Vähän on aikaa tästäki edellisestä osasta :)