Is this a game?✅

Kuvitelmia

Mun ja Aleksin keskustelusta ei ollut tullut uutta eikä vanhaa. Mun oli niin vaikea tajuta itsekään mitä omassa päässä liikkui et en mä osannut selittää sitä Aleksillekaan. Silloin tilanne oli enemmän vähemmän plus miinus nolla.

Mä olin pyytänyt sitä lähtemään ja se oli totellut. Oli kai sekin nähnyt kuinka pihalla mä olin ihan kaikesta. Arvostettavaa siinä mielessä et se ei halunnut kiusata mua asialla enää enempää. Antoi mun prosessoida oman pääni sisällä asioita ja edes yrittää käsittää mitä mielessä tapahtui.

Viisi minuuttia sen lähdön jälkeen mun puhelin oli alkanut piipata jatkuvalla syötöllä. Sen verran mä olin vaivautunut katsomaan et viestien perusteella Aleksilla oli ainakin kaikki hyvin. Ettei sille ollut matkan varrella sattunut mitään ja et asiat oli muutenkin ihan ok. Samaa se kyseli multa mutta mä jätin vastaamatta. En siksi ettenkö mä olisi välittänyt vaan siksi et mä en yksinkertaisesti tiennyt itsekään.

Mä olin menettänyt jälleen yhden mahdollisuuden kertoa sille tunteistani ja tiedostin jo itsekin et nämä tilaisuudet rupesivat olemaan todella vähissä. Kyllä mä tiesin ettei se pitkittämällä asiaa yhtään parantanut. Päinvastoin. Niin monesti mun tunteeni vaan oli torjuttu et mä olin alkanut jo tottua siihen. Kuka muhun nyt olisi tosissaan voinut rakastua?

Joonas oli iskenyt arkaan paikkaan sanoessaan mulle totuuden. Jostain syystä mä en ollut koskaan pitänyt ihastumista ihan niin pahana. Niin lopullisena... se kuulosti vielä siltä et siitä oli mahdollista päästä yli. Se oli sellaista pientä ja viatonta. Rakastuminen taas oli vakavaa ja jotenkin kovin lopullisen kuuloista. Siitä oli helvetin vaikea päästä edes yli. Ihastuksia nyt tuli ja meni.. eikä niillä välttämättä tarvinnut olla sen suurempaa merkitystä.

Mun kohdalla kai alkoi olla jo aika ilmeistä et tämä ei ollut mikään läpihuutojuttu. Viimeistään siinä kohtaa olis pitänyt käsittää kun toisen ajatteleminenkin sai perhoset pyörimään vatsassa. Mustasukkaisuus leimahti liekkeihin samantien kun joku toinen meni edes lähelle.. puhumattakaan siitä millaisia ajatuksia se mun päässäni oli saanutkaan aikaan.

Mun oli vaikea uskoa et kukaan pystyi edes ajatuksen tasolla aiheuttamaan mussa sellaisia tuntemuksia. Kuinka hiton vaikeaa olikaan kohdata kaikki se, mitä sä olit piilotellut ja salannut itseltäsi kaikki nämä vuodet. Kun ne kerralla iski vasten kasvoja, ei seuraukset voineet olla järin kauniit.

Jokainen pystyi keskenään miettimään kuinka helvetin vaikeaa oli kohdata joka päivä se ihminen, jonka kanssa sä olit ajatuksissasi tehnyt ties mitä. Oli mulla ihan kauniitakin ajatuksia! Sanottakoon se ennen kun kaikki alkoi pitää mua likaisena pervetikkona... jos se stigma nyt enää oli mahdollista välttää. Todellisuudessa mun ajatukset koostui yksittäisistä kuvista ja teoista. Tiedättekö? Sellaisista pienistä hetkistä jotka saivat edes hetkittäin hymyn huulille.

Iltaisin mä kuvittelin sen aina vierelleni. Kuinka se rankan duunipäivän päätteeksi tulisi syliin ja nukahtaisi lopulta mun hellään hipsutukseen. Kuinka mä aamulla saisin herätä sen kanssa sylitysten ja jäädä vain sänkyyn makaamaan. Hetkittäin mä pystyin jopa tuntemaan sen läheisyyden ja se oli oikeastaan jo aika hiton pelottavaa. Jep.. sehän olikin ainut pelottava asia tässä tilanteessa. Ja tuo kaikki löi vasta alkutahdit mun pääni sotkeneelle kuoleman tangolle joka söi mun voimani taistella vastaan, pala palalta. 

***

Koitan saada tänään osia myös muihin stooreihin koska huomenna en ehdi kirjottamaan enkä varmaan julkasemaankaan yhtään mitään kun hautajaiset aiheuttaa stressiä..