Is this a game?✅

Mahdollisuus

Siniset silmät tuijotti mun omia herkeämättä. Mies vaikutti lähinnä siltä kuin ei olis tajunnut mitä mä juuri olin sanonut. Ja minun mielestäni kun koko asiassa ei ollut enää mitään epäselvää. Tai ainakaan mä en enää halunnut uskoa niin.

"Mä oon aivan vitun ailahteleva ja epävakaa tuuliviiri.. et sä mua halua" se sanoi hiljaa päätänsä pudistaen. Se laski katseensa peiton pintaan ja alkoi piirrellä sormillaan sen mukaisia kuvioita.

"Sä oot vaan epävarma.. ja se on täysin ymmärrettävää" vastasin lohduttavasti.

Musta sen epävarmuus oli jollain tapaa jopa suloista. Sen oli aina joka asian suhteen tottunut näkemään niin päättäväisenä ja itsevarmana. Oli kyse mistä tahansa. Ihan mukava sinänsä huomata että sekin illuusio oli mahdollista saada hajalle.

"Se että mä haluan sun lähelle ja viiden minuutin päästä oon jo valmis juoksemaan seinästä läpi saadakseni olla yksin, ei oo oikein sua kohtaan" Joel huomautti. Tottahan tuokin mutta mä vaan uskoin hyvin vahvasti siihen et ajan kanssa se oppisi kyllä. Eikä mua kiinnostanut menikö siihen viikko vai puoli vuotta. Mä halusin saada Joelin ymmärtämään et rakkauttakin oli vielä olemassa. Ja että ihmiset pystyi muuttumaan jos vain tarpeeksi halusivat. Ja mä ainakin halusin jos tarjolla oli jotain niin upeaa kuin Joel Hokka..

"Sä et halua päästää ketään lähelle koska pelkäät mennä rikki" sanoin hiljaa.

Tartuin sitä hellästi mutta varmasti kädestä ja ujutin sormeni sen omien lomaan.

"Mutta mun kanssa sun ei tarvii pelätä" kerroin päättäväisenä.

Sen ei tarvinnut saada enää yhtäkään syytä särkyä. Mä en aikonut antaa sellaiselle aihetta. Enää sen ei tarvinnut etsiä lohtua muualta. Mä halusin olla syy siihen ettei moista enää tarvittu. Ja jos tarvittiinkin, mä halusin olla se lohtu. 

"Olispa se noin helppoa" tuo huokaisi hiljaa.

Kyllä mä sen tiesin. Ei se helppoa ollutkaan. Eikä kai kuulunutkaan olla. Mutta eikö se silloin tuntunut vielä sata kertaa paremmalta kun jotain viimein saavutti ja vielä vaikeimman kautta. Eihän tämä elämää olisikaan jos kaikki tippuisi vaan syliin juuri kuten halusikin. Se olisi aivan liian helppoa ollakseen niin.

"Joel anna mahdollisuus mulle" sanoin anovasti.

Irrotin käteni sen omasta ja siirsin varovasti sen kasvoille, nostaakseni sen leukaa ylöspäin. Katsoisit edes muhun... en mä ollut tehnyt mitään pahaa enhän.. anna kiltti edes se mahdollisuus.. mä lupaan etten väärinkäytä sitä.

"Meille.." kuiskasin.

Viimein se katsoi mua silmiin. Niiden sinisyys sai mun sydämen sykkeen sekoamaan täysin. Vihdoin joku sai mutkin tuntemaan tällaisia tuntemuksia.. vihdoin.

Mä kurottauduin painamaan huuleni sen omia vasten ja sain kuin sainkin hellän vastauksen. Se riitti mulle oikein hyvin. Kunhan se vain tajuaisi etten mä ollut menossa minnekään. En nyt, en huomenna, en kuukauden päästä. En ainakaan ilman sinua. 

***

Työ vaan haittaa harrastuksia edelleen... yritän saada viikonlopuks jatkoa tuohon edelliseen oneshottiin ::)