Young Blood, Bad Guys and Broken Hearts

Luku 6

Muutama päivä sitten olin vielä ollut vapaa ja onnellinen normaalia elämää elävä tyttö. En ajatellut, että elämässä voisi olla jotakin näin synkkää. Pelkkää raakaa kipua, pelkässä pelossa elämistä. Ei ihminen, joka ei koskaan ollut kokenut tällaista, voisi itse ymmärtää. Tiesin, koska olin juuri nyt itse siinä tilanteessa.

Olin ihan liikkumatta. Ihan hiljaa. Ehkä miehet eivät muistaisi minua, jos olisin ääneti ja ihan paikallani. Ehkä he eivät tajuaisi tulla minun luokseni.

Miesten kovaääninen örvellys karmi selkäpiitäni. Kuulin Joonaksen ja Nikon naurun niin selvästi, että minua alkoi itkettää. Tuuletuksia siitä kuinka he olivat onnistuneet tekemään jotain suurta. Musiikkia, joka soi niin lujalla, että oli suoranainen ihme ettei naapurit häiriintyneet.

Vihasin alkoholia, vihasin kännisiä ihmisiä, vihasin Joonasta, vihasin Aleksia, Nikoa, Tommia, Ollia ja Joelia. Halusin nähdä heidän kärsivän, yhtä paljon kuin minä. Voi, kuinka paljon halusinkaan sitä.

Jäykistyin, kun kuulin raskaiden askeleiden lähestyvän ovea.

Älä tule tänne. Älä tule tänne.

Ei minun luokseni. Ristin kädet mielessäni ja rukoilin. Jos joku ylempi voima olisi olemassa, nyt jos koskaan tarvitsisin sen apua.

Tapitin oven alta pilkistävää valoa silmiä räpäyttämättä. Pidätin hengitystä. Ja kun varjo peitti valon alleen, pakokauhu otti minusta otteen.

Riuhdoin ja revin käsiäni vapaaksi. Vyö tuntui raastavan ihoa ranteideni ympäriltä. Nostin itseäni kaikin voimin ylemmäs. Käteni olivat revetä irti, kun taivutin niitä suuni luokse ja revin liinan kaulalleni. Huusin. Huusin niin lujaa, etten saanut henkeä.

Maailma tuntui epätodelliselta ympärilläni. En saanut mistään otetta. Kaikki vain kieppui niin nopeasti, että minua alkoi oksettaa.

En antaisi miesten koskea minuun. Minä vaikka tappaisin heidät, jos muu ei auttaisi.

Tunsin painoa suutani vasten. Tihrustin hahmoa edessäni. Se ei ollut Joonas; se oli Tommi.

Vyö katosi ranteideni ympäriltä. En ehtinyt iloita asiasta, kun Tommi tarttui lantiooni ja veti minut alas sängyltä. Hän paiskasi minut voimalla lattialle, minkä vuoksi irvistin kivusta. Kylkeni oli tärähtänyt ikävästi.

En voinut edes suunnitella yrittäväni paeta, kun Tommi painoi minut polvellansa kiinni maahan ja toi suunsa korvani juureen.

"Saatanan huora, oo hiljaa tai mä revin sun kielen irti", hän kuiskasi korvaani kylmällä äänellä. Järkytyin syvästi sanoista. Tiesin, että Tommista olisi toteuttamaan uhkauksensa.

"Ei taida olla vieläkää oppinu", kuulin äänen Tommin takana. En nähnyt äänenlähdettä enkä usko, että olisinkaan halunnut. "Eikai Joonas oo ollu liian lepsu sulle?"

Paino katosi päältäni. Kylkeeni vihlaisi, kun käännyin ja pakotin itseni nousemaan. Yritin kääntää pelkoani voimaksi ja energiaksi. Nyt ei ollut oikea aika olla heikko.

Edessäni seisoi pitkähiuksinen blondi. Muistin hänet hämärästi. Katsoin häntä silmät täynnä inhoa, ja hän katsoi minua ilmeettömästi.

Joel.

"En anna teiän enää satuttaa mua", yritin kerätä ääneeni edes hitusen varmuutta, mutta tiesin kuulostavani pelkältä säälittävältä ruikuttajalta.

Sen sijaan että Joel olisi vastannut, hän alkoikin nauraa. Nauru oli aidosti huvittunut.

"Miten meinasit estää?" Hän hirnui ja katsoi minua odottaen vastausta. En sanonut mitään. En yksinkertaisesti edes tiennyt. "Aiot yrittää paeta?" Hän kysyi ja nyökkäsi huoneen ovelle. Käänsin katseeni sinne ja näin Joonaksen virnistelevät kasvot oven suulla, kädet puuskassa ja kulmat huvittuneesti kurtussa.