Young Blood, Bad Guys and Broken Hearts

Luku 29

Olin ollut täysi-ikäinen jo muutaman päivän. Sen olisi pitänyt tuntua mahtavalta. En löytänyt kuitenkaan mitään syitä olla onnellinen.

Syntymäpäiväni oli päättynyt hirveimmällä mahdollisella tavalla.

Ensimmäiseksi Aleksi oli saanut tietää niistä. Hän oli halunnut juhlia niitä jotenkin, jälleen vastoin tahtoani. Aleksi oli ollut viimeinen henkilö, jonka kanssa olisin syntymäpäiväni halunnut viettää. Olisin mieluummin istunut täällä yksin kuin lähtenyt miehen matkaan.

Hän oli vienyt minut ulos. Olimme menneet Kampin Alkoon ostamaan juotavaa. Olin jopa melkein onnistunut pakenemaan Aleksin kynsistä. Hän oli kuitenkin juossut minut kiinni ja tallonut yritykseni maanrakoon. Olin saanut Liisan ja hänen miehensä juostua kiinni. Vanhuspari oli melkein auttanut minua. He olivat melkein ehtineet kuulla koko tarinani ja pelastaneet minut.

Melkein.

Aleksi oli kuitenkin ollut liian nopea. Hän oli saanut minut kiinni juuri kun olin ollut selittämässä tapahtunutta.

Helvetin skitsofrenia? Ja vanhuspari oli niellyt hänen kertoman nyyhkytarinan ilman mitään ongelmia.

Päiväni ei ollut vielä edes päättynyt siihen. Aleksi oli ollut raivoissaan raahatessaan minua takaisin Joonaksen asunnolle. Hän oli helvetti melkein raiskannut minut. En tiennyt, mitä oli tapahtunut, mutta Aleksi oli ollut vihaisempi kuin koskaan aiemmin.

Ei se ollut ensimmäinen yritykseni, mutta en siltikään ollut nähnyt miestä niin raivoissaan.

Lumi oli viimein alkanut sulaa pois. Rankat tuiskut olivat vaihtuneet vesisateisiin ja loskaa oli kaikkialla. Kevät ei tänä vuonna tuntunut yhtään miltään. Normaalisti olisin ollut ulkona nauttimassa ensimmäisistä lämpimistä auringonsäteistä ystävieni ja Nicolaksen kanssa.

Olin kuitenkin menettänyt kaiken. Olin menettänyt Nicolaksen, perheeni, ystäväni, vapauteni. Ihan kaiken.

Epätoivo söi minua sisältäpäin päivä kerrallaan. Se myrkytti mieleni ja kehoni. Oli turha yrittää mitään, kun miehet aina voittivat. Se oli epäreilua. Olin yrittänyt laittaa samalla mittakaavalla takaisin, mutta mikään ei toiminut. Minut oltiin tuomittu häviämään. Tällä menolla en tulisi koskaan pääsemään pois. En näkisi koskaan Nicolasta.

"Mä tuhlaan mun rahoja sun ruokintaan, joten sä vittu syöt tai sä itket ja syöt!" Joonas ärähti havahduttaen minut takaisin maan (pikemminkin helvetin) päälle.

Istuin keittiössä hiljaa tuijottaen puoliksi syötyä lasagnea lautasellani. Tartuin haarukkaan ja tökin kuivaa valmisruokaa. Ruokahaluni oli kadonnut tyystin, mutta en tiennyt, milloin saisin syödä uudestaan, joten oli pakko yrittää.

Joonaksesta ei koskaan voinut tietää. Jonain päivänä sain jopa kaksi lämmintä ateriaa — sekin vain työnteon jälkeen — ja heti seuraavana olin kiittämätön huora, joka ei ansainnut edes ruoantähteitä.

Avainten kilinä kantautui eteisestä vaaleaan keittiöön. En nähnyt tulijaa, mutta tunnistin Joelin äänen.

"Porko, sähän oot vittu saanu seinänaapurin", pitkähiuksinen mies viskasi tennarit jalastaan ja harppoi keittiöön Joonaksen ja minun seuraksi.

Joonas nyökkäsi kylmästi. "Mut miks vitussa just nyt?!" Hän laski aterimet lautaselle. "Tää huora huutaa ku hinaaja, ei mee kauaakaan ku se asukas tulee vittu paskalakkien kaa ratsaa koko mestan", kiharahiuksinen blondi murahti.

"Me ollaan vitun kusessa sit", hän jatkoi synkkänä.

Vereni alkoi kiehua miehen sanoista. Joonas puhui niin kuin en olisi ollut paikalla. Istuin häntä vastapäätä keittiöpyödän ääressä sanomatta sanaakaan.