Young Blood, Bad Guys and Broken Hearts

Luku 32

"Lempi Waltari", Aleksi nauroi ojantaessaan passin takaisin Joonakselle. "Täähän on täydellinen. Jos en tietäis totuutta, olisin uskonu."

Joonas ylpeili väärennöksestä mustahiuksiselle miehelle. Aleksi näytti vaikuttuneelta hänen aikaansaannoksestaan.

Lempi. Taas siitä puhutaan. Kuka se on?

Hirveä kipu vei kumminkin ajatukseni pois hänestä. Selkäni oli verillä. Tunsin hupparin selkäosan liimautuvan haavoihin. Pystyin tuntemaan sen liiankin hyvin. Joonas oli iskenyt kerta toisensa jälkeen vain kovempaa ja se oli varmasti tehny pahaa jälkeä. Hän ei ollut säästellyt tippaakaan.

Kyyneleet olivat kuivuneet kasvoilleni. Silmiin kirveli. Joka puolelle sattui. Hupparin kangas hankasi todella ikävästi selkääni. Yritin pysyä liikkumatta, mutta sekään ei vienyt kipua kokonaan pois.

En kestänyt tätä enää. Toivoin vain, että vaipuisin uneen enkä heräisi siitä enää koskaan.

***

"Ei sen ois näin pitkälle tarvinnu mennä", Aleksi supisi vetäessään hupparin pääni yli. "Mulla ei oo minkään valtakunnan hajua, miten tällaset parantuu."

Se on vittu Joonas. Mitä muuta siltä odottais.

Istuin kylpyhuoneen maton päällä. Aleksi kolisteli takanani penkoessaan Joonaksen kaappeja ja vetolaatikoita. Minä keskityin nyppimään maton reunaa. Halusin jotain tekemistä käsilleni.

Yritin keskittyä kulahtaneeseen mattoon enkä ajatuksissani mylläävään sekasortoon.

Ensimmäisenä mielessäni oli tämä kamala kipu. Se tuntui ihan joka puolella eikä sitä päässyt pakoon, vaikka olisin tehnyt mitä. Nicolaksen ajatteleminen auttoi yleensä kaikessa henkisessä edes vähän, mutta fyysistä se ei vienyt pois.

Vielä pisteenä I:n päälle Joonas oli pitänyt lupauksensa. Hän oli jatkanut. Vaikka olin itkenyt ja anellut miestä lopettamaan. Hän ei ollut kuunnellut minua. Ei tietenkään ollut. Miksi helvetissä olisi? Ei hän koskaan kuunnellut. Minulla ei ollut hänen silmissään arvoa. Hänen mielestään elämäni tarkoitus oli palvella häntä asiassa kuin asiassa. Ja vitut.

Kyynel tippui reidelleni. En halunnut sitä. Halusin kotiin. Kotiin Nicolaksen luo. Hänen luonaan minuun ei sattunut. Nicolas ei koskaan satuttanut minua tarkoituksella.

"Nää saa luvan kelvata", Aleksi kääntyi selkääni kohden. "Tää tulee sit sattumaan."

Kavahdin, kun hän painoi kylmää pyyhettä selkääni vasten. Irvistin kivusta ja otin tukea edessä olevan vaalean kylpyammeen reunasta.

Aleksi puhui minulle pehmeitä samalla painellen kostutettua kangasta selkääni. Hän kuiski rohkaisevia sanoja korvaani. Se olisi ollut jopa ihan sööttiä, jos kyseessä ei olisi ollut hän. En halunnut lohdutusta Aleksilta.

En kuunnellut häntä. Hänen sanansa aiheuttivat kylmiä väreitä. Ne kulkivat pitkin selkääni värisyttäen koko kehoa.

Aleksi olisi voinut suostutella Joonaksen jättämään minut rauhaan. Mutta ei. Mies oli jättänyt minut ja lähtenyt hakemaan jotain autostaan. Aleksilla oli tapana kääntää selkänsä minulle juuri silloin, kun tarvitsin häntä edes vähäsen.

Hän ei ollut se pyhimys, joka uskoi olevansa.

"Sattuuks tää?"

Pudistin päätäni. Se oli valhe, mutta en halunnut myöntää Aleksille, kuinka heikkona olin. Hän näki sen itse, siitä olin varma, mutta oli aivan eri asia antaa hänen olettaa jotain kuin myöntää itse täysin sama asia.