Young Blood, Bad Guys and Broken Hearts

Luku 40

"Juoskaa! Juoskaa, ne karkaa!"

Maailmani tuntui pysähtyvän kuultuani tutun ihmisen huudon. Käänsin itseni salaman nopeudella ympäri. Suuni napsahti auki, ja jäykistyin, kun kuulin korvissani oman huutoni.

Olimme epäonnistuneet. Taas.

***

6 tuntia aiemmin

Puut, lehdet, maa, kaikki olivat tuntemattomia minulle, kun tarmoin eteenpäin vieraassa metsässä. Tuuli oli tyyni.

Vilkaisin taivaalle. Kallistin päätäni sille, miten kummalliselta se näytti. Värit menivät sekaisin. Oli vähän sinistä ja vähän punaista. Taivas näytti ihan maalaukselta.

Puissa oli päällä kuhmurainen kuori ja niissä roikkui useita vinksallaan olevia oksia. Ilma tuntui liian paksulta hengitettäväksi. Suu tuntui puutuneelta.

Jalkoja särki. Joka puolelle särki. Kipu oli tuskallista.

"Cecilia", kuulin takanani. Käännyin pikapikaa ympäri. Sykkeeni tuntui kohenevan, kun näin maailman rakkaimman ihmisen edessäni.

"Nicolas", henkäisin. Ääneni kuulosti tukahdetulta. Minun oli vaikea puhua ollenkaan.

En nähnyt häntä kunnolla, mutta upealta hän siitä huolimatta näytti. Juuri niin upealta kuin aina ennenkin.

Halusin hyökätä hänen kaulaansa. Nuuhkia hänen tuoksuaan. Kosketella hänen silkkisen pehmeitä hiuksia, suudella hänen suloisen pehmeitä huulia, hipelöidä hänen käsivarsiaan.

Halusin, halusin, halusin, niin paljon halusin.

"Cecilia", Nicolaksen ääni oli väsynyt ja kaipaava. Sellainen mitä sen ei tosiaankaan olisi pitänyt olla.

Yritin lähestyä poikaa, mutta jalkani tuntuivat jäätyneen maahan. Vilkaisin niitä. En nähnyt mitään normaalista poikkeavaa, mutta en silti voinut liikkua. Ihan kuin olisin upotettuna sementtiin.

Nicolas pysyi myös paikallaan. Välissämme oli liikaa väliä. Niin ei kuulunut olla. Meidän kuului olla lähekkäin. Halusin hänen lähelleen. Tarvitsin häntä niin paljon.

Poika availi suutaan ja yritti selkeästi sanoa jotain.

"Mitä?" Yritin saada selvää hänestä. Halusin kuulla kaikki maailman asiat, joita hän ikinä halusi minulle sanoa.

"Cecilia — se on paha —", Nicolas yritti. Yhtäkkiä hän painoi käden suulleen.

Samalla hetkellä kaikki valo hävisi metsästä. Ei ollut aurinkoa, ei kuuta. Ei mitään valonlähdettä. Aivan kuin maailmasta olisi sammutettu valot.

Hengitykseni kiihtyi, kun tajusin etten nähnyt mitään. En mitään. En Nicolasta, en edes metsää ympärilläni. Vilkaisin jalkoihini. Näin metsän maaperän, mutta en jalkojani. Ne olivat kadonneet.

Nostin paniikinomaisen katseeni ylös ja kaduin sitä heti. Yhtäkkiä Nicolas olikin ihan edessäni. Ihan kiinni minussa. Luu juuttui kurkkuuni, kun näin pojan suun olevan täynnä — multaa. Mullan seasta valui eläviä matoja.

Peräännyin parilla askeleella kauemmas. Näin pojan kehossa eliöiden syömiä koloja. Hänen kasvonsa olivat melkein vihreät.

Huusin, mutta ääntä ei tullut. Ei yhtään. Sitten tajusin miksi. Nicolas oli taas edessäni. Hän työnsi multaa minun suuhuni.

Yritin kiemurrella irti, mutta käteni olivat jumissa.

Sitten räväytin silmäni auki.

Näin edessäni tutun huoneen seinät ja tunsin makaavani tutulla sängyllä tuttujen lakanoiden päällä. Käteni olivat sidottuina sängyn laitoihin.