Young Blood, Bad Guys and Broken Hearts

Luku 15

"Sattuuks sua johonki?" Aleksi kysyi samalla kun lusikoin jauhelihakeittoa suuhuni. En ollut syönyt taas muutamaan päivään mitään ja oikein tunsin nälkäisen kuopan vatsassani. Se ihan kuin kiusallaan kipristeli ja tuntui vievän jokaisen viimeisenkin voiman murusen kehostani.

"Kysy ennemmin mihin ei satu", mutisin ja jatkoin syömistä. Ahmimista suorastaan. Minulla oli niin kauhea nälkä. Täällä ollessani minun oli vähän pakko oppia elämään nälän kanssa. En vain voinut marssia jääkaapille niin kuin kotona olisin tehnyt. Ja Joonaksen laittamaksi ruoaksi tämä oli yllättävän hyvää. Tai sitten minulla vain oli niin nälkä, että olisin voinut syödä vaikka pieniä kiviä.

Aleksi istui minua vastapäätä ja tuijotti keskittyneesti ikkunaan. Muut miehet olivat häipyneet ilmeisesti juomista hakemaan, tai huumeita. En tiennyt. Ei heistä ikinä tiennyt. Mutta jotain piristävää ilmeisesti uuttavuotta varten.

Katsoin itsekin ulos. Paukuttelu oli alkanut heti auringon laskiessa, vaikka oikeastihan ilotulitteita sai ampua vasta kuuden jälkeen. Aina oli joku valopää, joka päätti uhmata lakia ja aloittaa vähän sallittua aikaisemmin. Mutta niin sen kuuluikin olla. Paukutusta kuului kuulua jo kolmen aikoihin.

Näin ikkunasta kerrostalojen takana erivärisiä raketteja mustaa taivasta vasten. Ne olivat niin kauniita. Rakastin niitä. Ne muistuttivat minua viime uusistavuosista. Viime vuonna olin juhlinut Nicolaksen ja ystävieni kanssa. Olin saanut huutaa hänen kanssaan vuoden viimeisiä sekunteja ja viimeisellä sekunnilla, vuoden ensimmäisellä sekunnilla olin saanut suudella häntä. Olin saanut ihan oikean uudenvuoden suudelman. Sen, josta kaikki aina puhuivat, silloin minä sain kokea sen samalla kun taivas oli muuttunut tummasta kirkkaisiin väreihin.

Uusivuosi ei koskaan ollut ollut minulle mitenkään tärkeä juhla. En minä sitä poiskaan pyyhkisi, mutta se ei vaan ollut minulle mikään lemppari. Mutta täällä jopa uusivuosi tuntui elämää tärkeämmältä juhlalta. Itketti se fakta, etten saanut juhlia sitä kotona Nicolaksen kanssa. En saanut tänä vuonna uudenvuoden pusua.

"Tykkääks sä uudestavuodesta?" Aleksi kysyi samalla keskeyttäen pohdintani. Tuhahdin sille, että hän edes kehtasi kysyä.

"Se on mun mielestä yks parhaimmista juhlapyhistä", Aleksi vastasi omaan kysymykseensä, kun huomasi etten halunnut vastata.

Kivat sulle, minun teki mieli sanoa, mutten halunnut jutella hänen kanssaan.

Vitutti, että hän edes yritti synnyttää keskustelua. En halunnut puhua hänen kanssaan, hän oli pelkkä sydämetön paska. Näin niin paljon punaista, kun edes ajattelin edessäni istuvaa irvitystä. Saatanan kusipää. Hänellä ei ollut oikeutta esittää ystävällistä, kun ei todistetusti ollut sitä, ei edes syvällä sisimmässään.

"Mä ymmärrän, et sä varmaan viettäisit tän uudenvuoden jossain muualla ku täällä", Aleksi sanoi. Ja vitut. Jos hän ymmärtäisi todella, miltä minusta tuntui, hän olisi auttanut minut pakenemaan.

"Se just ku sä et ymmärrä", sanoin ja nostin katseeni häneen. "Älä tee itestäs yhtään parempaa ku sun kaverit, ku sä et vittu oo."

"Mä tiedän, Cecilia, mä tiedän", Aleksi huokaisi ja laski katseensa käsiinsä. "En mä haluu satuttaa sua."

"Silti sä teet sen, aina uudestaan", huomautin ja puristin silmäni kiinni, kun mieleeni muistui kaikki ne kerrat. Niitä oli mahdotonta unohtaa.

En edes estellyt itseäni, kun kyyneleet karkasivat silmäkulmistani. Minulla oli niin paha olla. Itkeminen oli tällä hetkellä yksinkertaisesti ainut asia, joka helpotti. Ainoa tapa, jolla kehoni pystyi minua lohduttamaan. Kyyneleet olivat ainoa asia, jota miehet eivät voineet ottaa minulta pois.