Young Blood, Bad Guys and Broken Hearts

Luku 8

Tänään oli se päivä. Päivä jona aioin jättää tämän helvetin taakseni. En aikoisi herätä täällä näkemässä seuraavaa auringonnousua.

Makuuhuoneen tummat verhot oli vedetty ikkunoiden eteen kiinni, joten en erottanut, oliko jo päivä. Aikaa ei ollut hukattavaksi. Minun tulisi keksiä jotain ja nopeasti. Lasinsirpale ei ollut toiminut. Kylmät väreet lipuivat selkääni pitkin muistellessani iltaa. Se oli ollut painajainen.

Nyt ei auttanut surkuttelu. Pian minun ei tarvinnut kohdata enää yhtäkään miehistä. Ei Joonasta, ei Aleksia, ei ketään. Piti vain keksiä suunnitelma ja toteuttaa se.

Voisin yrittää hankkiutua eroon Joonaksesta. Se ei todellakaan kävisi helposti. Joonas oli minua paljon vahvempi, enkä tulisi saamaan mahdollisuutta viedä hänen henkeään. Ehkä jos vetäisin hänen valtimonsa auki? Se saattaisi toimia, jos olisin nopea, mutta en halunnut tietää, mitä Joonas tekisi minulle mikäli epäonnistuisin. En sietänyt edes ajatusta hänestä. Vihasin häntä. Vihasin hänen sairasta hymyään. Hänen kiharia hiuksiaan. Hänen hattuaan. Hänen jokaista soluaan. Vihasin enemmän kuin ketään.

Huokaisin syvään. En pääsisi eroon Joonaksesta, vaikka yrittäisin.

Aleksi voisi olla helpompi vaihtoehto. Hän ei pitänyt minua sidottuna sänkyyn niin kuin muut. Voisin yrittää käyttää sitä häntä vastaan. Juoksisin pieneen keittiöön, nappaisin veitsen käteeni ja iskisin sillä mustahiuksista miestä vatsaan.

Ranteeseeni särki. Ajatukseni eivät tuntuneet omiltani. En ollut aiemmin koskaan haaveillut murhaamisesta. En halunnut ajatella olevani yhtä paha kuin miehet. En ollut kuin he. Minä taistelin selviytymisestä, heitä kiinnosti vain maineensa, juuri niin kuin Aleksi ja Niko olivat sanoneet.

Miehet oksettivat minua. He olivat julmia. Minä en ollut kuin he. Olin parempi. Puhtaampi. Heidän kätensä olivat likaiset, toisin kuin minun. Mutta he eivät tienneet, kuinka pitkälle olin valmis menemään nähdäkseni vapauden. En edes itse ollut varma, kuinka pitkälle menisin nähdäkseni yllä avartuvan tähtitaivaan. Tunteakseni kesän lämpimän tuulen hiuksissani ja kasvoillani. Olisin valmis murhaamaan kaikki kuusi miestä. Siitä ei ollut epäilystäkään. Valmis repimään heidän sydämensä ulos. Viiltämään jokaisin kurkun auki. Valmis antamaan molemmat silmäni kokeakseni vapauden.

Silmäilin huonetta katseellani. Makuuhuone oli pieni. Siellä ei ollut mitään, mistä olisi voinut olla hyötyä minulle. Jos se helvetin lasinsirpale olisi vain toiminut, olisin jo kaukana täältä. Rakkaimpani luona. Olisiko mitään muuta, jolla saisin vyön leikattua kahti tai sitten avattua?

Kohensin ryhtiäni sängyssä. Nojasin reunaan vasten hivuttaessani käsiäni ylemmäs, jotta vyö valuisi alemmas ranteilleni. Vyö ei tuntunut liikkuvan milliäkään. En saanut sormiani edes kiinni sen solkeen. Epätoivo seurasi mitätöntä yritystäni.

Entä toinen suunta? Valuin alemmas sängynpohjalle nostaessani vyötä lähemmäs kämmeniäni. Sen oli pakko toimia. Käteni valuivat muutaman senttimetrin.

Toimiko se todella?

Sitten liike loppui. Vyö pysähtyi kuin seinään sen osuessa kämmeneeni. Epätoivo alkoi kerääntyä ympärilleni. En tulisi saamaan vyötä tätä menoa irti. Minun oli pakko yrittää leikata se katki, jos aikoisin nähdä Nicolaksen tai perheeni. Ranteesiini hankautuva nahka painoi ikävästi ja häiritsi ajatusten kulkua.

Huoneessa alkoi olla hieman valoisampaa. Aurinko oli noussut ja se paistoi tummien verhojen alta. Joonas olisi pian hereillä, ellei ollut jo.

Kirosin mielessäni. En tiennyt, millä tulisin vyön katkaisemaan, mutta jotain oli pakko olla. Keittiöveitsi olisi hyvä, mutta Joonas huomaisi heti, jos raahaisin sellaisen mukanani. Hän varmaan repisi sen minulta ja viiltäisi kaulani rikki, sillä sitä olisin hänen mielestään kerjännyt.