Young Blood, Bad Guys and Broken Hearts

Luku 37

"Cecilia, syö!" Hätkähdin itkuissani Joonaksen huutoon.

Huuleni väpättivät ja käteni tärisivät, kun nostin lusikan vapisevaan käteeni. "Mä — mua sattuu kauheesti."

Blondi huokaisi turhautuneena. "No mä ymmärrän. Mut sun pitää syödä."

Nostin jalkani koukkuun tuolille ja lusikoin kasvissosekeittoa suuhuni. Ruoassa ei ollut mitään vikaa, olin saanut jopa raejuustoa keiton sekaan, mutta eilinen vaivasi minua aivan liian paljon.

Koko asian muistelu sai kylmät hikikarpalot valumaan niskaani pitkin.

Valehtelematta melkein karmivin yö koko pienen elämäni aikana.

***

Vatsaani sattui. Ihan kuin joku puristelisi suolistoani ja sydäntäni hakkaamaan ylimääräisiä lyöntejä. Se ei tuntunut kivalta; se sattui ja tuntui tappavan pahalta.

Puristelu tuntui leviävän kuin rutto pitkin sisäelimiäni, kun Olli laski minut makuuhuoneen sängylle ja sulki oven.

"Pelottaako?" Olli kysyi. Hänen äänessään ei ollut vähääkään oikeaa huolta tai välittävyyttä. Se oli vain ilkeä ja kylmä. Ja vahingoniloinen. Inhosin sitä.

"Ihan hirveesti", kuiskasin ja kuulostin niin säälittävältä kuin olla voi.

Ollin huulilta purkautui aidosti huvittunut naurunpyrähdys. "Voi ei, mitäs sille sitte vois tehdä?"

"Mä tiedän et sua ei kiinnosta paskaakaan minä tai mitä mulle tapahtuu, mut mä pyydän sua pysähtymään edes hetkeks miettimään", pyyntöni oli niin pieni ja vilpitön, että melkein sattui sanoa se ääneen. "Miettimään sitä, et onks tää oikeesti se, mitä sä sun elämältä haluat. Haluuksä oikeesti satuttaa mua tällä tavalla. Haluutko sä oikeesti olla näin paha ihminen?"

Ollin silmissä läikähti. Ei viha, ei suru, en saanut kiinni siitä, mikä tunne se oli. Olli näytti oikeasti ulkoisesti siltä, että hän voisi olla ihan mukava, symppis ja kiltti ihminen. Ensisilmäyksellä hän näytti siltä, ettei halua kenellekään mitään pahaa. Hänen kiltit silmänsä ja kutsuva ääni loivat tunnelmaan turvaa ja lämpöä. Jos hän ei olisi tehnyt näitä kauheksia enkä olisi jo suhteessa toisen kanssa, saattaisin jopa ihastua Olliin.

"Sä voit olla hyvä ihminen, jos sä vaan haluat. Mä voin auttaa sua", nousin hitaasti jaloilleni kuin Olli olisi ollut joku petoeläin, joka hyökkäisi äkkinäisistä liikkeistä. Ei se kauhean kauas totuudesta osunutkaan. "Yritettäiskö yhessä? Tulis molemmille parempi mieli ja helpompi olo"

"Miten?"

Ollin ääni oli niin aidosti hämmentynyt, että jouduin pohtimaan, kuinka paljon hän oli oikein jo juonut. Normaalisti hän olisi torpannut ehdotuksen heti kättelyssä.

"Kyl mä aina jotain keksitään. Mut tää ei oo välttämätöntä. Sä oot hyvä ihminen, Olli. Kyllä mä tiedän."

Minua puistatti omat sanani. Mikään niistä ei pitänyt paikkaansa, ei vähäistäkään määrää. Olli oli jo pilannut mahdollisuutensa hyvänä ihmisenä olemiseen. Mutta silti hän voisi edes yrittää muuttua.

Sanonta kerran rikollinen, aina rikollinen, ei pitänyt paikkaansa joka kerta.

Tajusin juttuni olevan valetta heti, kun keittiöstä alkoi taas kuulua humalaista möykkää ja Olli putosi takaisin maanpinnalle ajatuksistaan. Hänen huulensa värisivät ja kääntyivät sitten toispuoliseen virneeseen.

"Sori baby, mut mä en osaa olla kiltti."

Puristin suuni tiukaksi viivaksi ja katseeni kävi kaikkialla huoneessa. Olli oli vahvassa humalatilassa, joten minulla täytyi olla ylivoima. Haistoin alkoholin voimakkaana, vaikka olin parin askelman päässä miehestä.