Young Blood, Bad Guys and Broken Hearts

Luku 38

Minulle oli pari kertaa elämäni aikani tullut sellainen hetki, kun tuntui siltä, että koko maailma pysähtyisi. Aika, ihmiset, äänet, kaikki pysähtyisi.

Ensimmäinen kerta oli, kun Nicolas oli suudellut minua ensimmäisen kerran. Silloin oli ollut vielä talvi ja lunta oli satanut. Olimme olleet ulkona sateen alla, ja Nicolas oli yhtäkkiä keskeyttänyt höpötykseni painamalla etusormensa suulleni. Hän oli vienyt kätensä niskaani ja sitten tosta noin vain suudellut minua. Ihan yhtäkkiä. Koko maailma oli tuntunut pysähtyvän silloin. Lumisade, hengitykseni, sydämeni, jopa verenkiertoni. Kaikki.

Toinen kerta oli nyt.

"Ai — ai mitä?" Kysyin niin ällistyneenä, etten saanut sanotuksi muuta.

"Mhm, niin."

Katsoin Aleksia kuin hän olisi ollut typerin ihminen maailmassa.

Siis... mitä?

"Sä — sä kusetat", naurahdin tyhjästi ja päätin sitten kuitenkin aloittaa astioiden tiskaamisen jo nyt. "Älä viitti pilailla mun kustannuksella just nyt. Aikuinen ihminen ku oot."

"Etkö sä sen vertaa usko musta hyvää, et mä oikeesti voisin päästää sut vapaaks?" Aleksi kysyi ja kurtisti kulmiaan loukkaantuneena.

"Tarviiko mun vastata tohon?" Nauroin aidosti huvittuneena.

"Toi just!" Aleksi huudahti äkkiä, kuin hän olisi tehnyt elämänsä läpimurron.

"Mikä?"

"Mä haluun nähä sun jatkossaki nauravan tollei. Aidosti", mies hymyili. Ei jumalauta mikä tyyppi hän oli.

"Aha", vastasin lyhyesti. Minua ei todellakaan kiinnostanut jatkaa tätä vitsiä yhtään pidemmälle. Olin ollut jo ihan riittämiin naurunalaisena.

Tämä oli varmastikin jokin piilokamera. Päivän päätteeksi miehet katsoisivat nauhan, nauraisivat minulle vatsat kippuralla ja sylkäisisivät naamaan.

Tai vaihtoehtoisesti tämä saattoi olla vain jokin testi. Miehet saisivat syyn rangaista minua, jos nyt lähtisin mukaan tähän Aleksin outoon hömpötykseen.

"Voisitko sä istuu alas?" Aleksi keskeytti kehää juoksevat ajatukseni ja osoitti tuolia, jolla olin hetki sitten istunut.

"Miks?" Kysyin ja heilautin tiskiharjaa kädessäni.

"Koska mä oon tosissani nyt. Sä pääset kotiin Nicolaksen luo heti parin viikon sisällä."

Nicolaksen mainitseminen sai minut pudottamaan tiskiharjan lavuaariin.

"Tais osua arkaan paikkaan, vai?"

Nicolas, minun henkilökohtainen akilleen kantapääni.

Mielessäni oli hänen aurinkoinen hymynsä, ruskeat silmänsä, tummat piirteensä. Kuulin hänen äänensä, rohkaisevat sanat korvissani.

Kuitenkin tilalle ilmestyi kuva. Musta, tumma, hämärä kuva poikaystävästäni vajonneena maahan. Näin kyyneleet hänen kauniilla poskillaan, kuulin hänen vaikerrukset rohkaisevien sanojen tilalla. Se oli kuva, jota en ikipäivänä halunnut nähdä.

Kuva, joka sai minut ripustamaan tiskiharjan takaisin koukkuun ja siirtämään ruhoni keittiön pöydän ääreen kuuntelemaan, mitä Aleksilla oli sanottavana.

"Säkö et kuseta?" Minun täytyi varmistaa, sillä en vieläkään uskonut hänen olevan tosissaan. Eihän hän nyt voinut olla. Miksi yhtäkkiä olisi ollut?

"Voin vannoa vaikka käsi raamatulla, että en", Aleksi sanoi ihan vilpittömän kuuloisesti.

"Kai mä sit uskon", huokaisin. "No, miten sä meinasit mua auttaa."