Young Blood, Bad Guys and Broken Hearts

Luku 21

Täysikuu osoitti suoraan minua. Nostin käteni ilmaan, ja valo heijasti suoraan veitseen kädessäni. Veri kohisi korvissani, ja puiden lehdet heiluivat vaarallisen voimakkaasti. Oksat melkein sipaisivat minua.

En välittänyt. En välittänyt, sillä painoin blondia jalallani maahan ja ojensin veistä pitävää kättäni. Olin valmis iskemään suoraan häneen lävistäen hänen ihonsa, sydämensä, sielunsa. Hän kuolisi siihen paikkaan. Minun käsiini.

Irvistin hänelle niin, että hampaat vilkkui. Juuri kun valmistauduin iskemään, blondin kasvoille levisi taas se sairas virne. Hän tuijotti veistä pitelevää kättäni ja alkoi nauraa.

Samassa tunsin kuuman, tahmean veren valuvan rannettani pitkin alas. Nostin katseeni käteeni. Silmäni menivät ammolleen, kun näin veitsen syvällä ranteeni lihassa. Kiljuin, mutta Joonas repi veitsen irti ranteestani ja iski sen suoraan vatsaani.

Haukoin happea tuskissani, kun koko kehoni puutui. En tuntenut mitään, kun maailma alkoi kieppua allani, ja pian Joonas hävisi näköpiiristäni.

Tipuin pelkkään tyhjään mustaan tyhjyyteen. Tyhjyys, jossa kukaan ei kuullut huutojani, ei itkujani, ei rukouksiani. Ei mitään. Olin kuoleman oma.

"Nyt vittu, Joonas! Älä ärsytä mua nyt yhtään!" Hätkähdin hereillä hiestä märkänä, kun Joelin huuto tavoitti korvakäytäväni.

Makasin oudossa asennossa, kädet retkottivat miten sattui ja pää roikkui kipeästi eteenpäin. Kohensin ryhtiäni, vaikka joka paikka naksui ja särki.

En jaksanut enää edes itkeä. Olin kertakaikkisen rikki. En tiennyt, kuinka monta viikkoa olin ahdistunut täällä.

Eilen yöllä olin ruvennut miettimään. Ehkä tämä kaikki oli vain sairaan mielikuvitukseni tuotetta eikä mitään kidnappausta ollutkaan tapahtunut minulle. Tai ehkä tämä oli vain tavallista pidempi painajainen. Harmikseni tiesin kuitenkin ajatusten johtuvan pelkästään epätoivosta, masentuneisuudesta ja unettomuudesta. En tosissani ollut nukkunut koko täällä ollessani yhtään hyvin.

Joonas piti minua välillä päiväkausia nälässä. Ja niinä harvoina kertoina, kun sain syödäkseni, oli se joko Aleksin tarjoamaa tai omalla työlläni ansaittua. Saatoin pestä Joonaksen paskasia vaatteita tai siivota hänen vessaansa. Aina hän antoi ne kaikista paskaisimmat, alhaisimmat ja nöyryyttävimmät tehtävät minulle. Mutta palkka oli kaiken vaivan arvoista. Ei ruoka mitään gourmeta ollut, mutta minulla oli niin nälkä koko ajan, että suurin piirtein nuolin lautasen tyhjäksi jokaista murusta myöten. Ikinä ei vain tiennyt, milloin seuraava ateria olisi luvassa.

En ollut saanut juuri kertaakaan mahdollisuutta paeta näiden muutamien viikkojen aikana. Olin yrittänyt panna hanttiin miehille, mutta kaikki kääntyi lopulta niin, että minuun sattui. Hitto, kun se oli yksi kuutta vastaan. Jos minulla olisi ollut vaikka Nicolas kanssani, olisin pärjännyt hänen kanssaan miehiä vastaan.

Nicolas olisi käyttänyt voimaansa hyödyksi, kun taas minä oveluuttani. Me olimme hyvä tiimi. Paras tiimi koko planeetalla.

En valehdellut, kun sanoin etten muistanut, miltä tuntui olla onnellinen. En oikeasti muistanut. Kaikki iloiset ja onnelliset ajatukset, joita olin haalinut itseeni 17 vuoden ajan, oltiin kaivettu ulos minusta sinä kauheana yönä, kun vapauteni oltiin riistetty. Sen jälkeen en ollut tuntenut hyvää olo, en kertaakaan. Elin pelossa. Ja se kulutti minut niin loppuun, etten jaksanut tehdä muuta kuin nukkua. Mutta kun nukkumisestakaan ei tahtonut tulla lasta eikä paskaa.

En ollut enää ihminen. En jumalauta ollut enää mikään. En ollut se Cecilia, joka oli marssinut kymmenen vuotta sitten ensimmäiselle luokalle Nalle Puh -reppu selässä. Se reppu oli minulla edelleen tallella jossain eteisen kaapin perukoilla. Se oli jo ihan nuhjuinen, ja olkaimet oli jo kuluneet puhki, mutta Puolen hehtaarin asukkaat pyörivät ringissä siinä iloisesti edelleen.