Young Blood, Bad Guys and Broken Hearts

Luku 14

"Ei, ei ja viimesen kerran ei!"

Pelästyin Joelin yhtäkkistä äänen korottamista. "Siitä on ihan liian vähän aikaa, ku se viime kerran melkein pääs karkuu!"

Uteliaisuuteni heräsi, kun tajusin että he puhuivat minusta. Muuten olin lopettanut heidän keskusteluiden kuuntelun melkein kokonaan. Toisinaan se oli ainoata viihdettä täällä, mutta heillä oli oikeasti yllättävän tylsät jutut. Tai sitten olin vain liian pentu kuuntelemaan niitä kuuluisia aikuisten ongelmia.

Pakenin yksin ollessani aina ajatuksiini eli Nicolakseen, porukoihin, koulukavereihini ylipäätään entiseen elämääni. Ikävöin kamalan paljon koulua. Pari kuukautta sitten olisin ollut eri mieltä, mutta nyt kaipasin aikaisia herätyksiä, koeviikkoja ja jopa koulun ruokailuja. Eli siis kaikkea mikä ei tulisi muuten mieleenkään. Koulu oli taivas täältä helvetistä katsottuna.

"Sen tytön täytyy saada raitista ilmaa", kuulin Aleksin sanovan epätoivoisena.

"No vie se partsille", Joel keksi.

"Ei riitä! Tai siis mä tarkotan, et se on ihan kuolemankalpee. Ei toi oo enää tervettä."

"Mä sanoin jo ei! Aleksi, älä viitti vonkua enää!" Joelin ääni kantautui korviini niin että särähti.

"Mä mitään vongu", Aleksi tuhahti. "Mennään yhes kattoo kui huonossa hapessa se on!"

"No mennään", hätkähdin, kun Aleksi asteli huoneeseeni Joel perässään.

Katsoin heitä molempia väsynein silmin. En ollut taaskaan saanut nukuttua kunnolla. Aina kun suljin silmäni, seilasin ihan hirveisiin painajaisiin.

Yksi niistä oli sellainen, missä Joonas viilsi rintakehäni auki ja kaivoi sydämeni omaan käteensä. Hän puristi sitä ja antoi veren valua hyppysilleen. Muut pojat nauroivat tilanteelle ja lopulta potkivat minua niin paljon, että tipahdin lattiasta läpi tyhjyyteen. Tuo uni oli toistunut useamman kerran.

Jos pääsisin edes parempaan asentoon lepäämään, olisin kiitollinen. Tässä samassa paskassa asennossa niska vääränä ja kädet roikkumassa pään yläpuolella, ei ollut mitenkään kauhean pehmoista nukkua.

Silmäluomeni aina vähän väliä lurpsahtelivat kiinni, mutta en uskaltanut nukahtaa kun todellisuuttakin pahemmat painajaiset ahmaisivat minut mukaansa.

"Kato sitä! Tyttö kuihtuu kasaan kohta!" Aleksi yritti. En ymmärtänyt, miksi. Miksi hän halusi noin kovasti minut ulos? Paitsi, jos hän vihdoin olisi päättänyt auttaa minua. Voisiko se olla niin?

Ja mikä homma? Näytinkö tosissani noin kauhealta?

Joel tutkaili kasvojani ja vilkaisi ikkunaa. Hän näytti miettivän ankarasti. En voinut muuta kuin toivoa, että hän antaisi Aleksin viedä minut pihalle. Siinä tarjoiltaisiin minulle pakomahdollisuus suoraan kuin hopeatarjottimelta.

"Vittu okei sitte", Joel lopulta myöntyi. Tuuletin hiljaa mielessäni. "Mut yksin et mee. Otat vaik Tommin mukaan."

"Asia vilpitön."

***

"Toi huppari on ihan liian vähän", Aleksi totesi. Katsoin mustaa tuhruista vetoketjutonta hupparia päälläni. Siinä oli joku logo, jota en ollut ennen tänne tuloa nähnyt. En saanut lupaa vaihtaa hupparia puhtaaseen, joten näytin oikeasti ihan kodittomalta, köyhältä paskalta.

"Ei mulla oo muutakaa", jupisin. Tai no farkkutakkini, mutta se lojui edelleen lavuaarin kaapissa.

Aleksi nappasi naulakosta mustan, pitkän Monkin karvatakin.