Young Blood, Bad Guys and Broken Hearts

Luku 17

"Joonas! JOONAS!"

Ulko-ovea hakattiin. Äänistä päätellen miehet olivat saapuneet takaisin. He olivat häipyneet ehkä kaksi tuntia sitten jonnekin. En erottanut täällä ajankulkua, eikä minua suoraan sanottuna voinut kiinnostaa paskaakaan. Siinäs menivät ja tulivat.

Oveen hakkaaminen jatkui. Käänsin katseeni parvekkeelle, jonne Joonas oli kadonnut polttamaan muutama minuutti sitten.

Hetken aikaa oli tuntunut, että olisin yksin. Se oli tuntunut niin hyvältä. En aiemmin ollut nauttinut yksinäisyydestä. Täällä yhdistin sen ja hiljaisuuden turvaan. He eivät koskaan satuttaneet minua, kun oli hiljaista. Aina oli jotain ääntä, naurua, pilkkausta ja huutoa.

Se siitä vitun hiljaisuudesta. En jaksanut kuunnella miesten ongelmia. Heidän asiansa olivat tarpeeksi hyvin. He elivät hyvää elämää eivätkä olleet nähneet sen paskaa puolta toisin kuin minä. He olivat itse luoneet sen minulle riistäen kaiken hyvän, joka minulla oli ollut, vaikka en ikinä olisi halunnut osaa heidän kanssaan, en yhtään minkäänlaista osaa.

En ollut aiemmin tajunnut, kuinka onnellinen olin ollut. Olin ollut huoleton. Suurin ongelmani oli aiemmin ollut ehkä joku avaruusgeometrian koe, jossa en osannut laskea pallon tilavuutta, tai että mitä ostaisin Nicolakselle syntymäpäivälahjaksi. Asia ei todellakaan ollut enää niin.

"JOONAS AVAA TÄÄ NYT, HELVETTI!" Kenties miehet olisivat rikkoneet ulko-oven, ellei Joonas olisi juuri samalla hetkellä astellut pörröinen talvitakki päällään parvelta ja kuullut kiroukset.

"Vittu me ollaan kusessa, ellei keksitä nyt jotain", Niko melkein repi takkinsa pois päältään ja asteli Joonaksen olohuoneeseen sekä Joel että Aleksi aivan hänen kannoillaan.

Tunsin väkisin kiinnostukeni nousevan. Jos nuo hirviöt olisivat ongelmissa, se ei voinut tarkoittaa muuta kuin hyvää minulle. Kurkotin päätäni ylös, jotta kuulisin heidän keskustelunsa paremmin. Onneksi makuuhuoneen ovi oli jäänyt muutama kymmenen senttiä auki. Minulla oli paikaltani suora näköyhteys olohuoneeseen.

"Oltiin tulossa studiolta takasin, ja se pentu jako niitä lehtisiä keskustassa vittu vieläkin", Niko aloitti turhautuneena.

"Ja? Se jako niitä jo viikkoja sitten. Kukaan ei osaa epäillä meitä, sä tiiät sen itekki", Joonas keskeytti hänet.

"Kuuntele nyt, saatana", Joel hiljensi Joonaksen kädenheilautuksella.

"Me mentiin ihan sen jätkän vierestä ja kuultiin kuinka se jutteli jonkun vanhuksen kaa", Niko jatkoi. "Kuulemma ne epäilee et toi", hän nyökkäsi päätään makuuhuoneeseen päin. "Olis jossain lähiseudulla, ja aikoo laajentaa etsintöjä pääkaupunkiseudulle", Niko madalsi ääntään, mutta ei tarpeeksi paljoa estääkseen minua kuulemasta.

Sydämeni hakkasi tuhatta ja sataa kuullessani hänen sanansa.

Oliko Nicolas saanut vihiä olinpaikastani? Miten ihmeessä se olisi edes mahdollista? Miehet olivat pitäneet hyvää huolta, että kukaan ei näkisi minua. Kukaan ei ollut paikalla, kun Aleksi ja Tommi olivat vieneet minut illan pimeyden turvin ulos. Ehkä kuitenkin joku oli ollut paikalla silloin?

Ajatus tuntui lähes mahdottomalta. Silloin oli pimeää, eikä paikalla tosissaan ollut ollut muita kuin minä, Aleksi ja Tommi. Oli turha toivoa, että joku olisi nähnyt minut saati kuullut avunhuutojani.

Ristin käteni mielessäni ja rukoilin. Rukoilin, että Nicolas löytäisi minut. Hän voisi lopettaa tämän painajaisen, jossa elin päivästä toiseen ja kuukaudesta seuraavaan. Hän voisi panna sille lopun.

"Me voitais antaa niille valehavainto", Joonas ehdotti.

"Miten me muka tehtäis se? Pirautettais jepareille et: hei nähtiin tää kadonnu muija Lapissa, tulkaa kaikki tänne, ja sit lyödään vaan luuri korvaan?"