Young Blood, Bad Guys and Broken Hearts

Luku 22

Kisapäivä.

Päivä oli alkanut kauhealla kaaoksella eikä se kaaos ollut hellittänyt hetkeksikään. Kaikki olivat kireinä ja vain tiuskivat toisilleen. Olin yrittänyt sivuuttaa asian, mutta siitä ei tullut mitään miesten retuuttaessa minua miten sattui.

Nyt istuin pienessä bussissa Aleksin ja ikkunan välissä. Olin ihan puristuksissa. Mies ei antanut yhtään armoa tai vapaata liikkumistilaa, mikä oli jokseenkin vituttavaa.

Maisemat vilkkuivat ohi ikkunassa. En vieläkään tiennyt, minne olimme menossa, mutta olimme matkustaneet jo pitkän tovin. Nojasin päätäni alas. Hiukseni oltiin työnnetty visusti hupun sisälle ja nyt ne kutittelivat inhottavasti niskaani.

Masensi, vitutti, ahdisti, pelotti.

Olisin voinut olla olematta. Vittu.

Vedin takin hihoja sormieni peitoksi ja pidättelin kyyneleitä. Juuri nyt ei ollut mitään hätää, mutta kohta voisi olla. Minulla oli sellainen tunne, että tänään saattaisi tapahtua jotain ikävää. Kireä ilmapiiri kieli siitä.

Aleksi vilkuili minua vähän väliä.

Haloo, hei! Mitä kyyläät?! Emmä tästä mihinkään pääse!

Halusin ottaa edes muutamia senttejä väliä mustahiuksiseen, mutta hän teki siitä mahdotonta.

Olin miettinyt kaikki mahdolliset vaihtoehdot, miten voisin käyttää tämän tilanteen hyödyksi. Ihan kaikki maan ja taivaan välillä. Mietin, että olisin huutanut apua, kunhan pääsisimme ihmisten ilmoille. Syy miksi en voisi tehdä niin, oli pelko. Aleksi piti kädestäni kiinni samalla kun puristi veistä rannettani vasten. Niin että voisi yhdellä liikkellä vetäistä valtimot auki. Hän ei epäröisi tehdä sitä, tiesin sen.

Toinen vaihtoehto oli yksinkertaisesti päästä irti miehen otteesta keinolla millä hyvänsä, mutta sekin tapahtui vain taidolla ja voimalla, jotka minulta juuri tällä hetkellä puuttuivat tyystin.

Nojasin päätä raskaasti bussin ikkunaa vasten ja suljin silmäni. Ihan sama. Tappaisivat minut vain.

Olin täysin valmis kuolemaan.

***

Tilanne näytti täysin normaalilta ulkopuolisen silmin.

Se näytti tasan siltä, että Aleksi vain piti minua normaalisti kädestä, kuin joku vitun pariskunta tai parhaat ystävykset.

Se ei näyttänyt siltä, mitä se oikeasti oli. Tilanne oli suorastaan hälyttävä, ja paikalle olisi pitänyt kutsua ainakin kolme poliisipartiota poliisikoirineen ja ainakin kaksi poliisihelikopteria. Jos edes sekään riitti. Miehet olivat todella arvaamattomia ja vaarallisia.

En uskaltanut nostaa katsetta lumisesta maasta, kun miehet järjestäytyivät ympärilleni kuin joku hiton suojamuuri. Olli ja Tommi kävelivät edessäni, Joel ja Joonas takanani ja Niko vasemmalla puolellani niin lähellä, että melkein hipoi kättäni. Aleksi piti tiukasti kädestäni kiinni. Tunsin veitsen hihani sisällä. Se koski ranteeseeni, mistä sain kylmiä väreitä koko kroppaani.

En uskaltanut liikkua milliäkään. Koko ajan oli vaarana, että veitsen terä lävistäisi ihoni ja osuisi valtimooni. Siitä ei olisi minkäänlaista pelastusta sitten. Kuolisin alle minuuteissa. Toisaalta ehkä se olisi ihan hyvä. Jos elämäni tulisi jatkumaan päivästä toiseen tällaisena, kuolema olisi auttamatta paras vaihtoehto.

Mutta ei. En voisi kuolla. Nicolaksen takia. Hänen huolestunut ja epätoivoinen äänensä oli jäänyt mieleeni liian voimakkaana. Hän tarvitsi minua, ja minä uskoin, että tulisin pääsemään hänen luokseen. Niin tulisi tapahtumaan eikä kuusi miestä pystyneet estämään sitä loputtomiin tapahtumasta. Ei heilläkään rahkeet kaikkeen riittänyt.