Young Blood, Bad Guys and Broken Hearts

Epilogi

Ilma oli raikas. Maa ja sammaleet litisivät kenkieni alla. Puiden lehdet tiputtelivat pisaroita päälleni vähän väliä. Vesi tipahteli hupparin hupun reunasta naamalleni.

Silmäluomeni tuntuivat raskailta, kun vilkuilin ympärilleni huolestuneena.

Missä mä oikeen oon?

Maasto oli vierasta. En tiennyt yhtään, minne olin menossa — tai kotiin, mutta oli ihan eri juttu sitten, että missä koti oli.

Katselin taivaalle. Puiden latvat kurkottivat kohti korkeuksia ja auringon ensimmäiset säteet pilkistivät lehtien raoista pimeään metsään.

Olin siis vaeltanut ympäriinsä koko yön. Eikä mikään ihmekään. Kävelyvauhtini oli hidasta ja laahaavaa. Joka paikkaan särki, mutta jouduin silti tarpoa eteenpäin.

Miehet saisivat minut kiinni, jos jäisin paikoilleni.

Rankkasade oli muuttunut takaisin selkeäksi aurinkoiseksi sääksi. Lintujen hiljainen viserrys rauhoitti minua ihanasti, kun loikkasin kaatuneen puun yli. Irvistin kivusta, joka iski lantiooni ja nilkkaani. Sen lisäksi että minuun sattui ihan vitusti koko ajan, kenkäni olivat antaneet periksi ja päästäneet vettä sisään. Sukkani litisivät inhottavasti niiden sisällä. Hyvä luoja, varpaani varmaankin amputoitaisiin kunhan pääsisin ensin kotiin.

"Vittu!" Kirosin itsekseni, kun kompuroin ikävästi kantoon. Sain juuri ja juuri tasapainon pidettyä.

Yritin tiirailla vähän matkan päähän, mutta metsä näytti vain jatkuvan ikuisesti.

Hätkähdin, kun kuulin yhtäkkiä oikealta koiran haukkua. Koiranulkoiluttaja jossain ihan tässä lähellä! Ehkä hän osaisi opastaa, missä päin keskusta oli.

Lähdin saman tien sen tajuttuani pinkomaan ääntä kohti. Olin niin epätoivoinen. Mitään muuta en halunnut kuin kotiin, turvallisesti neljän seinään sisään, missä ei ollut vaaraa, että miehet löytäisivät minut.

Henkäisin kovaan ääneen, kun näin metsän rajan pilkottavan jo lähellä. Näin kauempana kaksisuuntaisen autotien ja vielä sitäkin kauempana jotain rakennuksia. Pyyhin märkiä kasvojani farkkutakkini hihaan ja pinkaisin juoksuun. En piitannut edes kivusta, joka sinkoili pitkin jalkojani, kun jatkoin eteenpäin.

Metsän ja autotien välissä oli syvä oja, joka melkein tulvi vedestä. Autotielläkin kimmelsi useita vesilammikoita. Sade ei todellakaan ollut antanut armoa.

Ponnistin itseni valtavaan loikkaan ojan toiselle puolelle. Oikea jalka tärähti ensin maahan ja vasen seurasi kipeästi perässä.

Voi mun jalka-parat. Mä pyydän Nicolasta hieroo teitä heti kunhan ehdin kotiin.

Katsoin toiveikkaana autotielle.

Voisiko joku auto nyt vaan ajaa ohi? Ei oo liikaa vaadittu.

Lähdin kävelemään tien reunaa siinä toivossa, että joku ajaisi ohi. Kunhan vaan ei ainakaan Blind Channel. Olisin kusessa, jos he sattuisivat ajamaan tätä tietä pitkin ohi juuri nyt.

Nykäisin hupun päästäni hetken kävelemisen jälkeen ja pöyhin ruskeita, kiharoita hiuksiani. Minun teki mieli laittaa hiukset uudelleen kiinni, mutta ei siitä ilman harjaa olisi kuitenkaan tullut mitään.

Käännyin ympäri, kun kuulin auton moottorin murinan. Musta, kiiltävä bemari lähestyi minua pitkät ajovalot päällä.

Huokaisin syvään, kun nostin peukaloni ylös ja näytin kuskille merkkiä pysähtyä ja ottaa minut kyytiin.

Hymyilin helpottuneena, kun näin hänen ajavan tien poskeen. Käännyin kuskin ikkunalle, kun hän väänsi sen hitaasti auki. Auton sisältä paljastui noin nelikymppinen mies Ray-Banin aurinkolasit silmillä. Hänellä oli tukka siististi kammattu. Silitetty musta pikeepaita oli komeasti hänen päällään.