Young Blood, Bad Guys and Broken Hearts

Luku 36

"Vittu lopeta!"

"Etkö sä kestä kuulla totuutta? Voi ettäääää", minun oli pakko provosoida, vaikka pelkäsin Aleksia lähes yhtä paljon kuin Joonasta. "Ja sä muka aikuinen? Älä jaksa naurattaa."

Olimme jääneet Aleksin kanssa kahden Joonaksen lähdettyä jollekin vitun omille asioilleen. Ateriamme olivat jääneet kesken riidan alettua.

"Cecilia, jumalauta! Sä et haluu nähä mua vihasena!" Aleksin ääni kaikui pitkin asunnon seiniä. Mies lähestyi minua uhkaavasti. Tiesin tekeväni virheen, mutten mahtanut vihalleni mitään. Kerta kaikkiaan inhosin Aleksia.

"Sä oot niin saatanan heikko, ettet voi ottaa vastuuta edes omista virheistäs."

Parkaisin, kun Aleksin käsi iski poskeeni. Vittu hän löi minua.

"Sä oot ihan keskenkasvunen!" Ulvoin itkuni seasta. "Et osaa hallita edes omia tunteitas!"

Olisin halunnut laukoa Aleksille paljon pahemminkin, mutta mitkään sanat eivät riittäisi ikinä kuvailemaan, kuinka kamala ihminen hän oli ja kuinka paljon häntä vihasin.

"Mä vihaan sua niin paljon", ääneni särkyi, ja vajosin lattialle itkemään.

Liian monta täällä vietettyä minuuttia, tuntia, päivää, viikkoa ja kuukautta. Olin mennyt laskuissa sekaisin jo ensimmäisen päivän kohdalla, koska ei täällä vittu pysynyt ajantaju vaikka mikä olisi.

En enää edes helvetti soikoon muistanut, miltä onnellisuus tuntui. Tuntuiko se fyysisenä kehossa vai oliko se pelkkä aivojen häiriötila, joka sai meidät unohtamaan kaikki ärsykkeet ja ikävät ajatukset. En muistanut. En vain muistanut, vaikka kuinka yritin muistella.

Pelkäsin, että masentuisin tänne, ellen ollut jo. Tällaisten kokemusten jälkeen mielenterveysongelmat eivät ainakaan kauhean kaukana olleet.

Hätkähdin, kun Aleksi kyyristyi lattialla viereeni ja kiersi kätensä ympärilleni. Yritin työntää häntä kauemmas, mutta voimani eivät yksinkertaisesti riittäneet. Mies painoi kädellä päätäni lähemmäs rintaansa.

"Anteeks, Cecilia. Mua harmittaa ihan kauheesti", hän sanoi ja painoi kehoani ihan liian lähelle omaansa. Aleksi olisi saanut työntää nuo sanat vaikka jumalauta hanuriinsa. Minä en niitä jaksanut enää kuunnella. "Anna mulle anteeks, kyl kaikki järjestyy. Mä lupaan. Sun täytyy vaan luottaa muhun."

"Ai järjestyy?!" Yritin saada vihastani energiaa ja koetin pyristellä itseni irti, kuitenkin tuloksetta. "Sä saatana! Jumalauta mikään ei —"

"Shhh", Aleksi hyssytti ja painoi kätensä suulleni. Romahdin uudestaan itkuun. Vajosin Aleksin huppariin hänen syleilyssään. Miehen ominaistuoksu tunkeutui sieraimiini. Se sai minut pelkäämään. Yhdistin Aleksin tuoksun kaikkiin niihin kauheisiin tapahtumiin. Niihin tapahtumiin, joiden takia olin nyt tässä itkemässä.

Aleksin käsi esti puheeni, nyyhkytykseni ja ääneni. Vain kyyneleet valuivat ulos silmistäni taukoamatta.

Halusin niin paljon kuolla. Halusin tämän pahan olon ja ahdistuksen pois keinolla millä hyvänsä. Olin monta kertaa täällä ollessani miettinyt, pitäisikö vain yrittää hypätä parvekkeelta alas tai iskeä keittiöveitsi suolistooni. En tiedä, miten miehet reagoisivat, jos yhtäkkiä yrittäisin tappaa itseni. Pelastaisivatkohan he minut? En osannut ajatella sitä vaihtoehtona, vaikka se luultavasti olikin se oikea. Ollin sanoin: ei mekään nyt niin hirviöitä olla, et tapettais joku.

Mutta toisaalta, jos tappaisin itseni, miehet eivät olisi syypäitä. Ehkä he antaisivat minun kuolla ja kiikuttaisivat jonnekin helvetin perämetsään mätänemään.