Young Blood, Bad Guys and Broken Hearts

Luku 7

Juoksin pitkin tyhjää katukäytävää. Kuu mollotti taivaalla tuijottaen minua. Kaikki tuijottivat minua, kun pakenin pitkin yön pimeitä teitä. Tien reunalla oli rivi katuvaloja. Nekin osoittivat minua valoillaan. Se ei ollut normaalia, mutta minulla ei ollut aikaa kiinnittää siihen huomiota.

Hän saisi minut kiinni, jos pysähtyisin.

Ilma pakeni keuhkoistani, kun jokin tarrasi nilkkaani kiinni ja lensin kovalle asfaltille. Käännyin hädissäni taaksepäin vain nähdäkseni monien käsien kurkottavan minua kohti. Yhdet olivat tarttuneet nilkkani ympärille ja ne lähtivät vetämään minua mukanaan. Yritin estää liu'un tarraamalla kiinni yhteen pylväistä. Samassa kun kosketin sen pitkää vartta, pylväs kaatui maahan. Sen sisältä tulvi lisää käsiä. Tällä kertaa niiden sormet olivat punaiset. Punaiset verestä.

Jokin tarrasi lantiooni. Silmäni rävähtivät auki. Huomasin olevani jälleen sängyssä. Yritin tuntea käteni pääni yläpuolella, mutta en kyennyt siihen.

Eilinen oli ollut painajainen. He olivat pakottaneet itsensä päälleni aina vain uudelleen, taukoamatta. Ehkä miehet olivat repineet käteni irti, enkä siksi tuntenut niitä.

Yritin varovasti kääntää päätäni ovea kohti, mutta jokin piteli minua aloillani. Katseeni osui Joonakseen, joka nukkui vieressäni. Hän piteli kiinni lantiostani.

Olin lähellä huutaa. Paiskasin käteni huulieni eteen, ettei mies vain heräisi.

Silloin tajusin sen. Käteni eivät olleet kiinni; ne olivat vapaat.

He eivät olleet sitoneet niitä. Minulla olisi mahdollisuus. Mahdollisuus paeta. Jättää tämä helvetti taakseni ja nähdä rakkaimpani.

Pidätin henkeäni ja yritin varovasti nostaa Joonaksen kättä pois päältäni. Otin hänen ranteestaan hellän otteen ja nostin. Hän ei saisi herätä. Joonas ei vain saisi, tai mahdollisuuteni valuisi pois. Minä en saanut epäonnistua.

Joonas murahti unissaan. Hänen kätensä nousi ilmaan muutamiksi sekunneiksi. Tämä riitti minulle. Punnersin itseni istuma-asentoon. Samalla hetkellä Joonaksen käsivarret kiertyivät tiukasti ympärilleni.

Kirosin mielessäni. Miksi hänen piti tehdä tästä vaikeampaa kuin se jo oli?

Olin juuri yrittämässä uudestaan, kun makuuhuoneen ovi avautui. Se lennähti auki niin nopeasti, etten saanut aikaa reagoida. Tuijotin ovella seisovan miehen siluettia, hänen sekaisia hiuksiaan, kurtistuneita kulmia, hämmentynyttä katsetta.

Kun Aleksi astui huoneeseen, katseemme kohtasivat. Kului sekunteja. Me vain tuijotimme toisiamme. Aleksin ilme muuttui. Hän tajusi, mitä olin tekemässä. Hän oli huomannut sitomattomat käteni. Otsallani varmaan paistoi kultakirjaimin: yritän paeta.

Aleksi otti muutaman askeleen kohti sänkyä. Sydämeni kiihtyi kiihtymistään. Käteni hikosivat. Käänsin katseeni pois Aleksista. Tartuin Joonaksen ranteeseen vahvemmin kuin minun oli pitänyt. Tajusin virheeni, kun tempaisin sen pois päältäni samalla kun Joonas avasi silmänsä.

Sykkeeni tippui tuhansista nollaan. En voinut hengittää, kun kohtasin Joonaksen uniset, sairaat, siniset silmät. Inhosin niitä enemmän kuin koskaan aiemmin. Samalla myös pelkäsin häntä enemmän kuin ennen, jos se edes oli mahdollista.

Joonas oli hetken hiljaa. Hän katsoi minua syvälle sieluuni, kunnes hänen suupielensä alkoivat nykiä ja Joonaksen kasvoille nousi se sama sairas virne.

"Vaan et olis lähössä vielä? Meillä oli eilen niin hauskaa", hän liu'utti kätensä ylemmäs jalkojani pitkin.

Itku ravisteli kehoani. Työnsin Joonaksen käsiä kauemmas.