Young Blood, Bad Guys and Broken Hearts

Luku 31

"Joonas, oikeesti. Mitä tää on?"

Hanskin tuomitseva äänensävy sai ahdistuksen kouraisemaan vatsassani. Painoin kuulakärkikynän pään valkoiseen paperiin ja aloin sutata sitä.

"Mä en voi kertoo sulle", vastasin huokaisten.

"Miten sä luulet, et mä osaan auttaa?" Hanskin ääni oli väsynyt ja selkeästi turhautunut. Tiesin, ettei hän olisi halunnut puuttua mihinkään näin rikolliseen kuin passin ja lääkärintodistuksen väärentämiseen, mutta ei hän myöskään halunnut jättää minua pulaan. "Joonas, mä en haluu sekaantua mihinkään."

"Sä pyörität varmaa Suomen suurinta huumebisnestä. Jos sä et yhtä passia voi mulle hommata, nii onko aika heikko esitys", huomautin ja painoin kynää paljon suuremmalla voimalla paperiin.

"Suomen suurinta, pah", Hanski tuhahti.

"No — Suomen suurinta. Sulta saa mitä vaan ja pelkkää laatua. Etkö sä joskus sanonu, et sun maine on kiiriny jo ulkomaille saakka?"

"No joo joo, ihan sama, mut kerro mulle ensin et mihin sä tarviit."

"Mä sanoin sulle jo, etten mä voi", aloin jo turhautua tähän tilanteeseen. Halusin jumalauta vain sen passin. Oliko se liikaa vaadittu?

"Joonas", Hanskin ääni oli tiukka. "Kerro mulle, mistä tässä on oikein kyse. Sä oot mulle ku pikkuveli, mä haluun vaan auttaa sua, ja sä tiedät, et sä voit luottaa muhun ku kallioon."

Niinhän minä tiesin. Hannes oli luotettavin ihminen koko maailmassa. En luottanut juuri keheenkään, mutta Hanskiin luotin senkin edestä. Antaisin vaikka elämäni hänen käsiinsä enkä edes epäröisi hetkeäkään.

Siispä en miettinyt, kun vastasin: "No okei, tuu käymään mun luona. Mun pitää näyttää sulle yks — yks juttu."

***

Ovikellon pirahdus havahdutti minut transsistani. Siirryin aikailematta olohuoneen puolelta eteiseen. Olin kompastua rullalle menneeseen mattoon, mutta sain tasapainoelimeni hereille juuri ajoissa.

Kirosin itseäni ennen kuin avasin asuntoni ulko-oven. Tuttu, pitkä, mustahiuksinen mies seisoi ulkopuolella. Hänellä oli se sama valloittava hymy huulillaan kuin aina oli ollut.

"Moi!" Huikkasin ja päästin Hanskin sisälle.

"Moro!" Hän pukkasi kengät jalastaan minun kenkieni viereen ja riisui villakangastakkinsa yltään.

"Sun piti näyttää mulle jotain", Hanski sanoi, kun oli saanut takin ripustettua naulakkoon.

"Sun täytyy todistaa, et sä oot mun luottamuksen arvonen", varmistin. Halusin kuulla sen hänen suustaan vielä yhden kerran ennen kuin paljastaisin tämän hetkisen elämäni suurimman salaisuuden.

"Joonas", Hanski huokaisi ja tarttui minua olkapäistä. "Sä voit luottaa muhun asiassa ku asiassa. Mä en ikinä antais itelleni anteeks, jos pettäisin sut."

Nyökkäsin ja hymyilin varovasti.

Käännyin ja lähdin harppomaan kohti makuuhuonetta. Kohti Ceciliaa, raiskattua ja kidnapattua tyttöä. Kaikki se tuska hänen silmissään, minun tekosiani. Tunsin pelkkää ylpeyttä sitä ajatellessani.

Kuulin Hanskin tulevan minun perässäni. Pysähdyin ovelle ja laskin käteni kahvalle. Vilkaisin viel Hannesta. "Sä et saa kertoo kenellekään. Painosanalla kenellekään."

Hanski nyökkäsi ja haroi kiharoita pois silmiltään. Pidin intensiivisen katsekontaktin yllä, kun avasin huoneen oven varovasti. Hanskin vihreissä silmissä paistoi uteliaisuus, kun hän käänsi päänsä huoneen sisälle.