Young Blood, Bad Guys and Broken Hearts

Luku 26

Parvekkeella haisi tupakka. Savu oli pinttynyt mustiin muovituoleihin, joilla minä ja Aleksi istuimme. Jääkylmä tuuli puhalsi parvelle pörröttäen hiuksiani. Oli kylmä. Tärisin vasten huppariani. Sen kangas hankasi vasten palanutta rintaani todella ikävästi. Vedin hihoja sormieni peitoksi.

Aleksi oli tuonut minut parvelle "haukkaamaan happea". Hän oli vahvasti sitä mieltä, että tarvitsin raikasta ilmaan enkä voisi maata koko ajan sängyssä kädet sidottuna.

Kenenköhän vika sekin oli.

Joonaksen parveke oli pieni ja lasitettu. Siellä oli kaksi tummaa muovista ulkotuolia ja vanha, kulunut salsapurkki, johon Joonas oli heittänyt tupakantumpit.

Olimme Aleksin kanssa kahden. Joonas joutui viettämään koko päivän sairaalassa jossain helvetin jälkitarkastuksessa.

Hän ei antaisi minun ikinä unohtaa, mitä muutama päivä sitten oli tapahtunut.

En ollut nukkunut kunnolla päiviin. Olin valvonut öitä ja pelännyt Joonaksen paluuta sairaalasta kotiin. Sitten kun hän oli viimein saapunut, kuolemanpelko oli seurannut minua kuin varjo kaikkialle.

Öisin heräsin henkeä haukkoen, koska olin nähnyt painajaisia. Viime yönä olin nähnyt unta, jossa Joonas oli hukuttanut minut kiehuvaan veteen. Olin huutanut tuskissani, mutta Joonaksen sairas räkätys oli kuulunut ääneni ylitse.

Olin herännyt aamuyöstä omaan huutooni. Olin ollut hikinen ja tärissyt pelosta. Olin silloin ollut varma, että Joonas tulisi tappamaan minut. Olin istunut sängyssä hiljaa odottaen kuolemaani.

Hän ei kuitenkaan koskaan ollut tullut huoneeseeni. En ollut nukkunut silmänräpäystäkään loppuyöstä. En ollut uskaltanut.

Valuin alemmas penkillä, kun uusi tuulenpuuska ravisteli minua. Halusin vain takaisin sisälle lämpimään.

Jos Aleksi halusi minun saavan raitista ilmaa niin paljon, hän voisi vaivautua viemään minut ulos asti. Joonaksen paskaiselta parvekkeelta oli vaikea saada mitään raikasta.

"Mennään takas", Aleksi viimein avasi suunsa vetäessään nahkatakkia paremmin päälleen. Olimme istuneet siinä kylmässä ehkä kymmenen minuuttia, kumpikaan sanomatta mitään. Tai no, oli Aleksi yrittänyt puhua alkuun, mutta hän oli luovuttanut nopeasti.

Hän yritti aina sytyttää keskustelua välillemme, mutta harvoin onnistui siinä. En antanut hänen onnistua siinä. Aleksi oli viimeinen henkilö, jonka kanssa olisin halunnut jutella heti Joonaksen jälkeen. Ei sitä ollut niin vaikeaa älytä. Ei tosiaankaan ollut.

Aleksi kuvitteli itsestään jotain muuta. Ehkä jossain hänen omassa ajatusmaailmassaan olin umpirakastunut häneen.

Ajatus puistatti minua.

Aleksi nousi tuolilta ylös ja avasi oven takaisin asuntoon. Hän kääntyi puoleeni aivan kuin varmistaakseen, että olin tulossa.

Nousin ylös hänen perässään. Mustahiuksinen mies seisoi lasioven vieressä pitäen sitä auki. Kävelin hänen ohitseen sanomatta sanaakaan.

***

Kylpyhuoneen ovi oli raollaan. Istuin ammeen reunalla Aleksin kaivaessa peilikaapista voidetta palovammaani.

Hän oli käynyt tuttuun tapaansa kaikki ruhjeeni läpi, taas kerran. Kaikki Joonaksen antamat viillot olivat rupeutuneet viikkoja sitten. Ne olivat kutisseet jatkuvasti silloin. Nyt ne olivat muuttuneet tummiksi rumiksi arviksi.

Rintakehässäni ei ollut myöskään kehumista. Joonaksen kaatama vesi oli aihettanut valtavat palohaavat.

Vedin hupparin pois päältäni. Rintani näytti tosiaankin hirveältä. Palovamma alkoi solisluun kohdalta ja peitti koko rintakehäni rintojani myöten, aina ylävatsaani asti. Se oli kirkkaanpunainen, mutta rakkuloita ei onneksi ollut.