Young Blood, Bad Guys and Broken Hearts

Luku 4

Aurinko oli alkanut laskemaan. Aiemmat valonsäteet eivät lohduttaneet minua enää. Ne eivät käärineet minua syliinsä ja sulkeneet kaikkea pahaa ympäriltäni. Aivan kuin Nicolas oli minulle tehnyt.

Hän oli sulkenut minut syliinsä painaen pääni hänen lämmintä rintaansa vasten. Olimme vain seisseet siinä sateisessa kesäyössä keskellä autotietä.

Häntä ei koskaan ollut kiinnostanut muu kuin minun onnellisuuteni.

Hän oli suudellut kosteita poskiani, huuliani, otsaani, kaikkea mihin hän oli ylettynyt sillä hetkellä. Maksaisin mitä tahansa, että voisin vielä tuntea hänen kätensä ympärilläni, kuulla hänen lempeät sanansa. Nicolas kertoisi minulle, että kaikki tulisi olemaan hyvin. Sellainen hän oli. Uskoi aina valon odottavan tunnelin päässä, oli se kuinka pitkä ja synkkä tahansa. Hän kertoi sen minulle aina kun en itse pystynyt uskomaan siihen. Hän oli silloin juossut luokseni kaatosateessa ilman kenkiä. Hän tulisi nytkin. Minun pitäisi vain uskoa siihen.

Oli pakko päästä pois tästä helvetistä. En aikoisi istua toimettomana ja odottaa pelastusta. Olisi tehtävä jotain. Edes yritettävä. Mutta mitä? Olin käynyt kaikki keinot läpi mielessäni. Juokseminen ei onnistuisi, koska olin sidottu. Jos menisin vessaan, en voisi kiivetä ikkunan kautta ulos, sillä niitä ei ollut.

Joonaksen asunto oli neljännessä kerroksessa; sen olin oppinut laskemalla vastapäisen rakennusten ikkunoiden määrän. Neljä pystyssä, ja ylintä ikkunaa katsoin suoraan eli olisin samassa kerroksessa.

Hyppäisin alas, jos saisin siihen mahdollisuuden. En kuolisi tuosta pudotuksesta, sillä laskeutuisin jalat edellä ja murtaisin vain molemmat nilkkani ja sääriluuni. Naapurit kuulisivat huutoni, ja miehet eivät saisi uutta mahdollisuutta ottaa minua. Eivät enää ikinä. Olisin vapaa.

Ikkuna oli parin metrin päässä sängystä, jossa makasin, eikä siinä ollut kahvaa, josta olisin saanut sen auki.

Tällä menolla en tulisi ikinä pääsemään pois. En koskaan näkisi rakastani, en äitiä, en isää, en ketään muuta kuin nuo paholaiset ihmisten muodossa. En kestänyt sitä ajatusta. En voisi jäädä tänne. Minun oli pakko paeta. Pakko päästä pois. Karata. Juosta.

"Vittu. Vittu! VITTU!"

Kuulin pamauksen pöytää vasten ja sitä seuranneen selkäpiitä raastavan äännähdyksen.

Jokin särkyi. Kova ääni kantautui makuuhuoneeseen oven takaa. Ääntä seurasi vielä rumempi melu: Joonaksen huuto. Jokin lasinen oli iskeytynyt lattiaa vasten ja särkynyt miljoonaan pieneen osaan. Kuulin tasaisen helinän maata vasten ja niitä seuraavat lattiaa tärisyttävät askeleet.

Ne tulivat vain lähemmäs minua. Se ei ollut hyvä juttu. Ei hän saanut tulla tänne. En halunnut Joonasta luokseni. En ollut hänen vihansa kohde. Miksi hän oli tulossa purkamaan sen minuun?

Pakokauhu valtasi mieleni. Olin valmis repimään käteni vapaaksi. En välittänyt montako jännettä ja luuta tulisin rikkomaan. Minun oli pakko päästä pakoon Joonakselta. En halunnut häntä. En hänen kovakouraista otetta hiuksistani, en sitä sairasta, vinoa virnettä, en hullunkiiltäviä silmiä. En mitään.

"Nyt sulle ämmä tuli käyttöä!" Ovi lennähti auki ja sisään marssi kiharahiuksinen, hyvin vihainen mies. Hän suorastaan syöksyi luokseni ja irrotti vyön sängystä. Kipu valtasi päänahkani samalla kun hän tarttui hiuksiini ja kiskoi meidät silmätysten. Puristin silmiäni tiukasti kiinni, jotta en joutuisi katsomaan hänen silmiinsä. Minusta ei ollut siihen.

Pidättelin nyyhkytystäni. Pääni revittiin jälleen toiseen suuntaan. En uskaltanut vieläkään katsoa. En halunnut nähdä, mikä minua odotti.

"Siivoa toi helvetin sotku", silmäni rävähtivät auki hänen sanojensa myötä. Hän ei aikoisikaan raiskata minua. Tunsin täriseväni kenties helpotuksesta, mutta ehkä myös pelosta. En tosiaankaan tiennyt kummasta.