Young Blood, Bad Guys and Broken Hearts

Luku 9

Tarkistin tilini saldon useamman kerran lyhyen ajan sisään. Ja ei. Sinne ei ollut ilmestynyt lisää rahaa, vaikka kuinka olin toivonut.

Löin nyrkkini pöytään. Vittu saatana. Muutama tonni kuussa. Se ei riittänyt. Ei vittu vain riittänyt. Eläminen yksinään vei kamalan paljon rahaa. Bändin oli pakko pärjätä UMK:ssa, jotta saisin lisää rahaa.

Huokaisin syvään, nousin pöydän äärestä ja laahustin eteisen lipaston luokse. Avasin ylimmän vetolaatikon. Ruiskuja siistissä rivissä, heroiinia pussitettuina ja pilleireinä, valmiiksi käärittyjä sätkiä. Kaikki olivat lopussa. Ne eivät saisi loppua kesken. Vittu, kun heroiini oli niin helvetisti liian kallista.

Helvetti.

Nappasin yhden sätkistä. Kiersin pikaisesti pörröisen talvitakin kehoni ympärille, laitoin tohvelit jalkaani ja siirryin parvekkeelle.

Vitutti. Vitutti vittu niin paljon, ettei veri kiertänyt. Olin luultavasti tehnyt merkittävän virheen sekaantuessa huumeisiin, mutta minkäs sille enää mahtoi. Kukaan ei edes tiennyt huumeiden käytöstäni.

Ei enää.

Kirpeä pakkasilma puri sormenpäitäni, kun kaivoin takin taskusta sytkärin. Vitun talvikin vielä. Vittu. En kestänyt pakkasta yhtään.

Asetin sätkän huulieni väliin, sytytin sen ja vedin ensimmäiset rauhoittavat henkoset. Istahdin parvekkeen muoviselle tuolille.

Kiristävä tunne pääni ympärillä alkoi saman tien hellittää. Kallistin päätäni taaksepäin, nojasin sitä seinään ja suljin silmäni. Tiesin, että kohta kaikki näyttäisi taas vähän paremmalta. Voisin mennä rauhallisin mielin nukkumaan.

Huomenna luultavasti olisi edessä taas paskaa paskan jälkeen, mutta se olisi huomisen ongelma. Pitäisi vain keksiä nopea tapa saada halvalla lisää heroiinia. Se vain, että halvalla ei saanut hyvää. Enkä minä ihan mihin tahansa luottanut. Pitäisikö minun jumalauta alkaa itse myymään? Saisin ainakin nopeasti rahaa. 

Vilkaisin parvekkeen ikkunan läpi makuuhuoneen ovea. Sen huoneen, jossa hän oli. Se saatanan ämmä. Mieleeni ilmestyi kuva hänen vartalostaan. Kapea lantio, hoikka keski-vartalo, reidet. Ja totta kai se tärkein ja täydellisin osa hänen vartaloaan. Se, josta oli eniten hyötyä. Ja hänen kasvot. Suu, josta valui minun ja bänditoverieni siemennestettä. Tummanruskeat silmät, jotka vuotivat kyyneliä joka helvetin minuutti. Tuntui niin helvetin hyvältä saada hänet huutamaan tuskasta. Tunkeutua häneen. Koska hän kuului meille. Hänellä ei ollut oikeutta kieltäytyä. Ei vain ollut.

Hän oli itse ängennyt mukaan elämäämme, sekoittanut pakkaa. Oma vikansa, kun oli kävelemässä ulkona myöhään yöllä. Olisi miettinyt ajankohdan toisin. Luulisi hänen ymmärtävän sen, että yöaikaan oli vaarallista liikenteessä. Eikö hänen vanhempansa olleet opettaneet perusasioita? Ei ollut minun syy, ei vitussa ollut. Syyttävä sormi omaa naamaa kohti vain.

Vihasin sitä, miten paljon hänestä oli vaivaa. Toki myös paljon, siis todella paljon hyötyä, siitä ei päässyt mihinkään.

Vihasin kuinka paljon hän muistutti minua siitä, mikä joskus oli ollut minun.

Hän oli pelkkä huora. Hän näyttikin huoralta. Mälliä joka vitun puolella kehoa, saatana. Hän oli ikuisesti minua alempana. Minulla oli kaikki oikeus häneen, hänen vartaloonsa. Kaikkeen hänessä. Vain koska olin häntä ylempänä. Pelkkä säälittävä likainen huora.

Olimme merkanneet hänet. Koko bändi. Hymyilin ajatukselle. Hän todella oli meidän.

Euforinen tunne täytti minut lopulta kokonaan. Inhottava ahdistuksen tunne rinnassani helpottui lopultakin. Ei vieläkään kokonaan, mutta minun olisi pakko säästää ruiskuja. En ollut muutamaan päivään saamassa lisää ja heroiinia oli aina oltava. Ihan sama missä muodossa, mutta sitä vain oli oltava. Hymyilin ja tumppasin sätkän parvekkeen kaiteeseen. Tiputin sen vanhasta salsakastikepurkista tehtyyn tuhkakuppiin.