Young Blood, Bad Guys and Broken Hearts

Luku 39

"Okei, ymmärsitkö sä?" Aleksi työnsi puhelimensa farkkujensa takataskuun ja tuijotti minua vastausta vailla.

Nyökkäsin varautuneena.

Olimme juuri Aleksin kanssa käyneet läpi tarkan suunnitelman. Se oli simppeli, mutta hyvin harkittu ja tarkoin laadittu. Mikään ei voisi mennä pieleen, kun minulla oli Aleksi mukanani. Kukaan ei osaisi epäillä mitään. Vaikka Aleksi oli välillä antanut aihetta epäilyyn, mutta koko typerä bändi näytti nielevän valheet ilman se enempää kulmien kohottelua.

Niinhän sitä sanottiin, että petturuuden surullisin asia oli se, että se ei koskaan tullut vihollisiltasi.

Ja Aleksi oli todella petturi. Petturipaska.

"Joo", vastasin. "Mitä jos joku menee pieleen?"

"Ei mee. Tää suunnitelma on vedenpitävä."

Aleksi oli niin varma sen sanoessaan, että se sai minut nyökkäämään. Kiepautin hiukseni Joonakselta saadulla ponnarilla korkealle poninhännälle.

"Mä en voi uskoo, et tää helvetti on ihan just ohi", huokailin lumoutuneena.

Ihan oikeasti. Huomenna. Huomenna nukkuisin Nicolaksen kainalossa. Vittu huomenna.

"Ihan totta se on", Aleksi hymyili. Tällä kertaa jopa vastasin siihen omalla hymylläni. Vieläpä ihan aidosti. "Sun pitäis hymyillä useemmin. Oot kauneimmillas sillon."

Mies istahti minua vastapäätä ruokapöydän ääreen.

"No, kiitos... kai?" Naurahdin. Aleksi hymyili entistäkin leveämmin. "Älä sitte luulekkaan, et me oltais mitään bestiksiä tän jälkeen", heristin etusormeani. "Mä en pidä susta vieläkään. En edes vähää."

"Etkö pidä?" Aleksi kysyi muka hämmentyneenä. Suupieleni nykivät huvittuneena. "Edes ihan hitusen vertaa?"

"No okei, ehkä sit ihan siis", painoin silmäni sirriin ja näytin peukalollani ja etusormellani puolen sentin rakoa. "Ton verran tykkään susta."

"No on seki jotain."

"Mitä se sua ylipäätään liikuttaa? Siis että tykkäänkö mä susta vai en?" Kysyin ja kallistin päätäni.

"En mä tykkää hyvällä, jos mua vihataan."

"Etkö edes sillon, ku oot ite aiheuttanu sen vihan?"

Aleksi tuhahti. "Joo joo, tiietään. En oo mikään pyhimys."

"No joo et", hörähdin, mutta jatkoin silti hymyilyä. Hitto. Kerrankin tuntui aidosti siltä, että asiat järjestyisivät.

"Mitä meinaat tehä heti ekana, ku pääset täältä pois?" Aleksi kysyi ja risti kätensä rinnalleen.

Nojasin käteeni ja hymyilin ihastuneena.
"Meen Nicolaksen luo. Et uskokkaan, kuinka vitun kauhee ikävä mulla on sitä."

Aleksi virnisti. "Varmasti", hän jupisi ja nauroi perään.

Kohotin kulmiani, ja hymyni hyytyi äkkiä.

"Mitä?"

"No ei mitään", hän nauroi vielä hiljaa itsekseen ja ravisti päätään huvittuneena — kuin hullu. Kylmät väreet ravistelivat kehoani. Paha aavistus hiipi hiljalleen ajatuksiini.

"Hulluilla on halvat huvit."

"Niin, ja idiooteilla ilmaset."

***

Pelko kouri vatsaani. Mahanpohjastani otti ikävästi. Käteni vapisivat, ja itku ei todellakaan ollut kaukana.

"Mä en pysty tähän, mä en jumalauta pysty tähän", sihisin ja ravistelin hikoavia käsiäni. Tuijotin itseäni vessan peilistä ja pidättelin itkua.