Young Blood, Bad Guys and Broken Hearts

Luku 23

Istuin ruokapyödässä Aleksin seistessä edessäni. Hiljaisuus velloi ympärillämme kuin verho. Hän ei puhunut mitään nostaessaan tyhjän lautasen ja ruokailuvälineet eteeni pöydälle. Hän vain istuutui hiljaa paikalleen minua vastapäätä.

Silmänräpäyksessä tuoli, jolla hän oli istunut, oli tyhjä. Aleksi oli kadonnut. Olin yksin.

Tartuin lautasellani lepäävään hopeaveitseen ja jätin vaalean pienen keittiön taakseni.

Pääsisin viimein pois.

Kaikki ei ollut hyvin. Jokin oli vialla, oli aivan liian hiljaista. Kellokaan ei tikittänyt, eikä ilmastoinnin vaimeaa huminaa kuulunut.

Aleksi seisoi eteisessä ja tapitti ikivanhaa seinäkelloa. Sen viisarit näyttivät melkein kymmentä minuuttia yli kaksi. Hän oli selin minuun tuijottaen pysähtynyttä kelloa.

En ajatellut yhtään mitään. Kehoni vain toimi. Iskin veitsellä hiljaista mustahiuksista miestä kylkeen.

Valmistauduin hyytävään kivunhuutoon, mutta mitään ei koskaan kuulunut.

Käänsin katseeni takaisin häneen. Aleksin rinnasta purskahti tummanpunaista verta käsiini ja lattialle. Hopeinen veitsi sojotti hänen kyljessään kuin miekka kivessä.

Pakokauhu otti minusta vallan, kun Aleksi kääntyi ympäri. Hänen kasvonsa olivat vääristyneet. Sinisten silmien tilalla oli kaksi tyhjää kuoppaa, jotka olivat täynnä paksua, mustaa nestettä. Se virtasi pitkin hänen poskiaan. Nestettä tippui Aleksin leualta rinnuksille, josta se valui hitaasti avohaavaan hänen kyljessään. Hänen verensäkin muuttui mustaksi ja valui lattialle tulvien.

Minun oli pakko päästä pois hänen luotaan.

Aleksi kurkotti kädellään kohti minua. Hänen sormensa olivat likaiset. Veri ja multa peittivät niitä. Sukelsin käden alta ulko-ovea kohti. Tartuin kahvaan ja revin sen auki.

Edessä avautuivat rappukäytävän portaat. Lattialla tulvi mustaa nestettä. En katsonut taakseni, kun lähdin juoksemaan rappusia pitkin alas.

Askeleet lähestyivät minua läiskyen.

Ei helvetti. Ei vitun vitun vittu.

Juoksin minkä jaloistani pääsin kohti ensimmäistä kerrosta yrittäen olla katsomatta taakseni. Tiesin kuka siellä oli. Minun piti vain ehtiä ulko-ovelle ja olisin turvassa.

Portaiden alapäässä oli pitkä käytävä. Erotin kaukana edessä seisovan oven. Lähdin päättömästi juoksemaan sitä kohti. Askeleet takanani vain kasvoivat. Hän saavutti minua. Rintaani poltti. En voinut kuin juosta.

Räväytin silmäni auki.

Edessäni aukesi sama makuuhuone, josta olin herännyt marraskuusta asti. Tumma verho peitti ikkunan, mutta ei kokonaan. Verhon alta pilkotti valonsäteitä.

Hengitin raskaasti. Painajaiset vain toistuivat ja toistuivat aina nukahtaessani.

Ehkä olisi vittu parempi, jos mä en nukkuis yhtään.

En aikonut joka aamu herätä tähän samaan helvettiin. En jaksanut sitä enää. En tuntenut helpotusta herätessäni painajaisista, koska heräsin tähän elämään. Se oli pahempi kuin painajaiseni.

Tuntui siltä kuin olisin oravanpyörässä. Menin sen mukana, koska en päässyt pois. Olin yrittänyt lukuisia kertoja. Olin epäonnistunut joka ikisellä yrityksellä. Miehet rökittivät minut 10-0. He pitivät huolen, että oravanpyörä ei pysähtyisi.

Olin valmis rikkomaan kaiken. Rikkomaan jokaisen miehen. Aleksin, Joonaksen, Joelin, Tommin, Ollin ja Nikon. Kukaan heistä ei ansainnut voittoaan. He pelasivat likaista peliä.