Young Blood, Bad Guys and Broken Hearts

Luku 16

"Joonas, mitä helvettiä!"

"Onks kaikki okei, hei?"

"Me nähtiin koko tilanne! Sattuks pahasti?"

Meteli asunnossa voimistui aina vain. Minä vain tuijotin silmät lasittuneina parvekkeen kaiteen yli taivasta, joka oli edelleen täynnä värejä: virheää, punaista, valkoista, keltaista.

Mietin ihan pienen hetken ajan, pitäisikö vain hypätä alas.

Tunsin Aleksin sydämen hakkaavan. Hän hengitti raskaasti ja puristi minua voimakkaasti.

"Se raketti paukahti suoraan Allun selkään!" Joonas henkäisi. "Ei sen ollu tarkotus osua suhun! Anteeks, Aleksi!"

Aleksi pudisteli päätään ja painoi poskensa minun päälaelleni.

"Joonas, mitä helvettiä sä ajattelit?" Joelin ääni kantautui korviini parvekkeen ovelta.

"Halusin pitää vaa vähän hauskaa", hän mutisi puolustuksekseen.

Eikö tuo mies todella osannut pitää hauskaa muuten kuin satuttamalla muita? Se ainakin selittäisi, miksi hänellä oli niin paha olla.

"Miks sä Aleksia ammuit?" Olli tivasi ja ilmestyi ovenrakoon.

"Enkä!" Joonas kivahti. "Se vaan tuli eteen! Ei sen pitäny osua siihen! Sitä paitsi mitään ei käyny."

"Keheen sen sitte piti osua?" Aleksi kysyi ekaa kertaa koko tilanteen jälkeen. Hän irrotti otteensa minusta ja kääntyi katsomaan blondia ystäväänsä. "Ketä sä yritit ampua?"

Mustahiuksisen rokkarin tiukka äänensävy sai Joonaksen kulmakarvat värähtämään hiukan.

"Ketä sä yritit ampua, Joonas?"

Aleksi näytti vihaiselta. Hän veti henkeä ja yritti pitää itsensä kasassa. Jokainen paikalla oleva tajusi sen.

"No — tota huoraa", Joonas viittasi minuun. Sävähdin, kun hänen jääkylmä katseensa siirtyi minuun.

Näin Aleksin vetävän pari kertaa syvään henkeä silmät suljettuina ennen kuin hän otti minua kädestä, komensi muut miehet siirtymään pois ovelta ja astui sisälle asuntoon.

Joel vilkaisi minua vihaisen oloisena, kun kävelin Aleksin perässä hänen ohitseen. Jos Joel olisi ollut petoeläin, hän olisi juuri nyt nostanut huulensa irveen ja alkanut murista minulle; jos minä olisin ollut, olisin juuri nyt pörhistynyt pelosta ja luikkinut häntä koipien välissä vikisten pakoon.

Ajatuskin siitä puistatti.

Olin kusta housuun. Ihan todella. En ollut koskaan pelännyt näin paljoa kuin nyt. Pelkäsin jopa enemmän kuin sillon, kun miehet olivat kaapanneet minut. Sillä nyt tiesin, mihin he pystyisivät. He kiduttaisivat minua henkihieveriin, niin kauan että anelisin heitä tappamaan minut.

He olivat voittaneet sodan, se oli vain kylmä fakta.

Olin heidän. Juuri niin kuin he aina hokivat.

Joel, Niko, Tommi, Olli, Joonas, kaikki tuijottivat minua. Sitten he vilkuilivat toisiaan. Heillä oli jotain mielessään. Kyllä minä sen näin.

Siirsin katseeni ikkunaan. Erivärisiä ilotulituksia välkkyi edelleen, vähemmän kuin äsken mutta vähän kuitenkin. Yritin vetää niistä voimia itseeni. Vittu minä tarvitsin voimia tällä hetkellä kovemmin kuin yksikään ihminen tällä planeetalla.

Silmiini pisti Aleksin kasvot ikkunan heijastuksessa. Käännyin ympäri ja tuijotin syvälle hänen silmiinsä. Ainoa tunne, jota tunsin häntä kohtaan, oli viha. Kylmä, puhdas viha. Silti tiesin yhden asian todeksi. Aleksi oli ainoa ihminen tällä hetkellä, kenestä voisi olla minulle pelastusta.