From a kiss to the lips... // BC Oneshots ( Olli x Aleksi )

This Side of Me 2/3

FEEL SOMETHING

Olli

Aamu alkoi taas yhtä harmaana kuin niistä jokainen. Yleensä musta oli tuntunut siltä, ettei ollut mitään sellaista, miksi vaivautua edes nousemaan. Sitten ei ollut tuntunut enää edes siltä. Miltään. Täällä kuitenkin herätys oli joka aamu klo 8, silloin oli aamiainen ja vaikkei sitä olisi syönytkään, puhelimensa sai silloin takaisin yösäilöstä. Se nosti monelle kovasti motivaatiota nousta ylipäätään sängystä ylös.

Tämä oli vielä juuri se aamu, taas kerran, eli viikottaisen osasto ulos - kävelyretken aika, joka ei houkutellut nousemaan ylös sitäkään vähää. Retkellä ei tehty mitään muuta kuin ulkoiltiin pari tuntia valvottuna. Kaikki yhdessä. Oli täällä ulkoilu kävelyn lisäksi mahdollista myös huoltajan valvonnassa tai puolen tunnin yksinkin ulkoilu rajatulla alueella, mikäli siihen oli lääkärin kirjoittama lupa. Moni ei päässyt, en mäkään. 

Kävelyretki meni aina samalla kaavalla, ensin käveltiin hoitajien saattelemana pareittain. Sitten ulkoiltiin piha-alueella. Mä puin huokaisten päälleni maiharit ja mustan nahkarotsini. "Pareittain!" - hoitajien käsky kuului ja jengi alkoi muodostaa parijonoa. "Ootko mun pari?" - ääni kysyi mun selän takaa. Mä käännyin ja siinä seisoi varmaan se uusi tyyppi. Se oli melkein mun pituinen ja suunnilleen samanikäinen, ehkä vähän nuorempi ja sillä oli mustatukka ja siniset silmät. Mä tajusin tuijottavani sitä, mutta ymmärsin lopulta sitten nyökätä. Me paineltiin ulos lukituista ovista, ja sitten taas seuraavista, hoitajien avatessa niitä kunnes lopulta päästiin hissiin ja sitten ulos. Ovia oli monta, kukaan ei päässyt poistumaan ilman lupaa täältä ulos.

Kävelyretkellä toiset juttelivat jotakin, jotkut olivat vain hiljaa. Mä en puhunut ikinä mitään. Välillä musta tosiaan tuntui, että mä en osannutkaan enää puhua. "Mä olen Aleksi" - jätkä mun vierellä kertoi mulle. "Sä olet Olli, mä kuulin kun sua huudettiin" - se jatkoi, kun mä en sanonut mitään. Mä nyökkäsin.

Mä en puhunut mitään, mutta Aleksi puhui mulle. Kukaan ei koskaan puhunut mulle, koska mä en puhunut, enkä vastannut kellekään, niin kaikki kai luulivat ettei mulle voinut puhua, etten mä halunnut kuunnella. Aleksi ei välittänyt siitä, se kertoi mulle kaikkea, selitti asioita, puhui musiikista ja välillä nauroi. Kun mä katsoin sitä, se hymyili mulle. Yleensä pitkältä tuntuva kävelymatka meni nopeasti ja ihan liian pian oltiin taas tutun rakennuksen piha-alueella.

"Kato Olli!" - Aleksi henkäisi kun kaksi oravaa kiersi männyn runkoa toistensa perässä puunkuoren rapistessa. Ne säksättivöt toisilleen ja heittelivät käpyjä. Aleksi otti mua kädestä kiinni ja osoitti puuhun niitä ihastellen. Mun sormet puristui sen sormien ympärille. "Aleksi, muista ettei toisiin nuoriin saa koskea!" - hoitaja muistutti ja Aleksi irroitti kätensä mun kädestä. "Anteeks" - se sanoi, mutta mä pudistin päätäni.

Osastolle palatessa jokainen painui taas huoneeseensa sitä mukaa kun taskut oli tarkastettu. Joka kerran kuin joku tuli osastolle, sen taskut ja tavarat aina tarkistettiin ja sieltä kerättiin kaikki kielletty pois. Huoneessani mä katsoin ikkunasta ulos, siihen samaan paikkaan, jossa me oltiin äsken oltu. Oravat pyörivät edelleen puun rungolla. Mä painoin käteni ikkunaan, sen käden, jota Aleksi oli pidellyt ja hymyilin. Jos joku olisi kysynyt, koska mä olin viimeksi hymyillyt, mä en olisi osannut vastata.

--

"Sä olet Olli edistynyt hyvin" - psykiatri sanoi mulle viikottaisessa tarkastuksessaan. "Mä luin lausunnoista, että sä olet jopa puhunut jo jotain, käyttäytynyt hyvin osastolla, alkanut syödä ja viettänyt aikaa huoneen ulkopuolella. Jopa osallistunut yhteiseen toimintaan. Me ollaan tosi tyytyväisiä" - se kertoi. "Tätä vauhtia sä pääset pian kotiin ja jatkat avohoidossa"- se selitti ilmeisen tyytyväisenä.

Mun asiat osastolla olivat tosiaan muuttuneet menneiden viikkojen aikana. Mä olin osallistunut musiikkiterapiaan, käynyt retkillä, ollut jopa innokas lähtemään niille. Mä olin viettänyt aikaani yleisissä tiloissa, pelannut, tehnyt palapeliä ja jutellut vähän. Aluksi vain muutaman sanan, sitten jo muutaman lauseen. Mun päivät eivät olleet enää pelkkää harmaata ja valkoista sumua. Nyt niihin oli tullut mukaan aurinko ja sininen taivas. Se aurinko oli Aleksi ja sen siniset silmät se taivas.

Aleksi puhui mulle, teki mun kanssa asioita. Mä näin, että silläkin oli vaikeaa, mutta se oli silti positiivinen ja iloinen, paitsi niillä hetkillä kun oli hiljaista, se katsoi johonkin tyhjyyteen  ja kietoi kätensä ristiin rinnalleen ja halasi itseään. Silloin mä katsoin sitä ja kun se huomasi mun katseen, se palasi takaisin, sen silmät loistivat taas ja se alkoi hymyillä. Me pelattiin pleikkaa ja välillä korttia tai jotain muuta, se kannusti mua ja usein se koski muhun. Sen käsi viipyi mun olalla tai käden päällä, se saattoi sipaista joskus mun hiuksia ohimennen tai kun se ojensi mulle jotakin, sen sormet hipaisi mun kättä. Se kai unohti ettei toisiin saanut koskea, sille oli sanottu siitä, mutta kun se innostui se ei muistanut sitä.

Yhteistilassa harvemmin oli ihmisiä päiväaikaan, ennen iltakahdeksaa. Sitten kun puhelimet otettiin pois, enemmän porukkaa alkoi viihtymään täällä tekemisen puutteessa. Nytkään täällä ei ollut muita kuin me, ei edes hoitajia. Porukka oli palannut päivällisen jälkeen huoneisiinsa. Me katsottiin ikkunasta ulos, Aleksi näki taas oravat ja katsoi mua sen silmät loistaen. Sitten se vain halasi mua. Mä hämmennyin, mutta kiedoin käteni sen ympärille. Se puristi mua tiukasti ja mun silmiin alkoi nousta kyyneleitä. Ei siksi, että se sattuisi vaan siksi, että mä liikutuin. Mä en muista, koska mä olisin viimeksi itkenyt tai koska mua olisi halattu. "Ei se haittaa Olli" - se sanoi kun mä koitin peittää ja pyyhkiä silmiäni. Se silitti mun hiuksia.

Ovisummeri soi taas ja käytävästä alkoi kuulua kopinaa. Me siirryttiin kauemmas toisistamme. "Mä haluun nähdä sun huoneen" - Aleksi sanoi, vaikka tiesi, ettei toisten huoneisiin saanut mennä. Valvontaa ei kuitenkaan ollut joka hetki, eikä hoitajat tuijottaneet kameroita joka sekunti. Ruuan jälkeen muutenkin kaikki yleensä vetäytyivät vain omiin huoneisiinsa ja oli rauhallista. Me katsottiin, ettei käytävällä näkynyt ketään, mä menin ensin huoneeseeni ja jätin sen oven auki. Aleksi tuli sinne mun perässä hetken kuluttua. Vaikka joku olisi nähnyt sen, se ei olisi välttämättä tajunnut, ettei juuri tämä huone ollut sen huone. 

"Tää on ihan samanlainen kun mun" - se totesi katsottuaan ympärilleen. "Mun kaappi on vaan vaaleanvihreä ja pussilakana sininen, niinkuin vastapäin kun sulla ja näkymä on eri puolelle pihaa, sulla on parempi näköala tonne metsään" - se kertoi ja me katsottiin taas ulos. Mä otin Aleksia kädestä kiinni. Se hymyili mulle, painoi toisen kätensä mun poskea vasten ja silitti peukalollaan sitä. Mä laitoin toisen käteni sen käden päälle. Me katsottiin toisiamme silmiin, Aleksi kurkotti mua kohti ja painoi huulensa pikaisesti mun huulille. Ihan nopeasti vain ja vetäytyi sitten heti vähän kauemmas. Mun hengitys tiheni ja mä katsoin Aleksia sen kasvojen ollessa edelleen silti mun kasvojen lähellä. Mä yhdistin meidän huulet uudelleen toisiinsa ja suutelin sitä. Hellästi ja pitkään. 

Mä en ollut tuntenut sellaista tunnetta vielä koskaan. Musta tuntui, että mä katosin kokonaan tästä maailmasta, mutta samaan aikaan musta myös silti tuntui, että mä olin elossa enemmän kuin koskaan aiemmin.

--

Sanoja: 1053

Jatkoo jo ku huomen ei varmaan ehi.