Valosta annettu

Luku 2: Hymy

Päivä ennen hääseremoniaa. Anrabas seisoo huoneessaan ja tuijottaa itseään suurieleisestä peilistä. Sirot kasvot, avonaisina selkään juoksevat vaaleat kutrit. Anrabas pitää punaista ruusua rintataskussaan ojentaakseen sen morsiamelleen, kun ovi käy.

"Neiti Havers?"

Ovelta kuuluu pehmeä naurahdus.

"Millainen morsian saapuisi tulevan aviomiehensä makuukammariin päivää ennen häitä? Voi Anri, Anri..." Maria. Sisar kulkee veljensä vierelle, oikaisee Anrabasin kauluksen ja painaa kätensä punaisen ruusun päälle.

"Morsiamellesiko?"

Anrabas nyökkää kuin olisi harkinnut ruusua kauankin.

Maria nyppäisee ruusun pois sanomatta sanaakaan.

"Mikä minun ruusussani on vialla?"

Maria laskee ruusun veljensä tyynylle, aivan kuin se ansaitsisi hänen mielestään jatkaa eloaan jossakin muualla. Sitten hän kääntää katseen veljeensä ja hymyilee. Anrabas ei ole koskaan nähnyt Marian kasvoilla onnellista hymyä. He ovat eläneet yhdessä pitempään kuin yhdetkään sisarukset ennen heitä, mutta veli ei ole silti koskaan nähnyt sisarensa hymyilevän koko sydämestään.

Maria tulee lähelle, painaa molemmat kätensä Anrabasin rinnalle. Ymmärtäväinen nainen. Aina yhtä lähellä, silti niin sietämättömän kaukana. Anrabas on jo tottunut. Hänellä on ollut kaikki maailman aika tottua sisaren jokaiseen väsyneeseen huokaisuun, hillittyyn askeleeseen.

"Valkoista morsiamelle", Maria sanoo ja vetäytyy ikkunaan. Siitä näkee suoraan puutarhaan. Piha on tyhjä, hiljaisuus leijailee sen yllä odottavana. "Mikset veisi häntä puutarhaasi? Hän varmasti pitäisi siitä. Hän loi sen suuntaan pitkiä katseita."

"Hän loi sinuun pitkiä katseita", Anrabas huokaisee. "Mitä luulet, mahtaako häntä pelottaa? Hän on hieno aatelisneito. Hänen kaltaisensa eivät yleensä nai tällaisia miehiä. Heidän avioliittonsa on suunniteltu jo ennen heidän syntymäänsä."

Maria siristää silmiään.

"Sanotko, että morsiamessasi on jotakin... erikoista? Että et tiedä kaikkea, mitä avioliittonne taustalle jää?"

"Hänen veljensä on neuvostossa. Dorian käytännössä katsoen naitti sisarensa minulle yhden illan aikana."

"Oma vikasi, kun olet niin helposti vietävissä. Jos tämä on neuvoston juoni, sinä olet jo liian myöhässä kääntyäksesi. Nyt, veli rakas, me kestämme."

Anrabas katsoo hetken sisartaan. Pelkkää Mariaa. Ei mitään, mitä tämä pitää suojanaan kaikki päivät. Anrabas riisuu sisareltaan hiljaiset hymyt, etsii esille hienostuneiden eleiden taa jäävät puhtaat ja raa'at tuntemukset. Sisimmässään Maria on niin paljon enemmän. Anrabas on joutunut näkemään kaiken, mutta ei tarpeeksi. Mariassa on kerroksia. Tuhansia universumeita niille, jotka kykenevät katsomaan. Hänen tuleva vaimonsa oli katsonut Mariaa pitkään. Minkä maailman tämä oli nähnyt? Mitä hän vielä tulisi näkemään asuessaan täällä heidän kanssaan?

"Sinä ajattelet taas liikaa", Maria hymähtää. "Älä katso liian pitkään. Et sinä kuitenkaan näe, veli rakas."

Anrabas pörröttää sisarensa silkkistä, mustaa tukkaa ja nauraa.

"Meidän elämämme tulee muuttumaan perustuksiaan myöten. Ja tässä me vain seisomme katsomassa, kuinka kesä saapuu puutarhaamme."

Maria ei katso suoraan veljeensä. Hänen ei tarvitse.

"Et ole vielä antanut minulle tarkkoja ohjeita siitä, kuinka toimia tulevan vaimosi kanssa. Olen hämmästynyt siitä. Meidän elämämme todella muuttuu."